minä ja ruoka

Pidän Rakastan ruokaa. Monelle ruoka on vain elämän välttämättömyys, minulle se on paljon enemmän. Olen jo alle kouluikäisenä vaatinut päästä hotelli Torniin syömään mätiä ja smetanaa. Ilmeisesti tuohon aikaan hotelli Tornissa oli parhaat mäti ja smetana tarjoilut. Ja pääsinhän minä! Muut lapset söivät nakkeja ja muusia. Toinen ehdoton suosikkini oli japanilainen ravintola. Tuohon dinosaurusten aikaan niitä ei varmasti Suomessa montaa ollut, mutta minä halusin. Ja minä pääsin.

Isoisäni tykkäsi ottaa minut aina reissuihinsa mukaan. Kanssani oli kuulemma helppo kulkea, sillä kaikki ruoka kelpasi, mitä erikoisempi, sitä parempi. Lähettelin jo nassikkana kokeille terveisiä, kerran huonon ruoan saatuani olin tuominnut kokille muutaman raipaniskun, hyvästä ruuasta lähettelin kultarahoja. Muistan erityisesti yhden valkosipuliin erikoistuneen ravintolan pohjois-Espanjassa, jossa isoisäni haastoi kokin tekemään erityisen vahvan valkosipulipitoisen ruuan  ja minä pystyisin syömään sen. Isoisäni voitti vedon, ja kokki halusi tavata minut. Muistan myös, että loppumatka ajettiin auton ikkunat auki.

Isoäitini kanssa vietimme parhaat hetkemme ruokaostoksilla. Aloitimme turneemme kauppahallista, jossa saimme maistella herkkuja kaloista juustoihin. Jatkoimme matkaamme torille, josta luonnollisesti jäi aina jotain mukaan ja loput ruokaostokset hoidimme Stokkan herkussa. Olin pienenä tunnettu juustotiskillä haisevien juustojen ystävänä. Muistan muutaman kerran, jolloin juustotiskin myyjät tervehtivät jo pitkältä ja kertoivat hankkineensa erittäin haisevia juustoja minua ajatellen. Olin niin pieni, etten yltänyt tiskille itse, mutta pääsin usein myös tiskin toiselle puolelle, jossa oli matalampi taso. Sain maistella kaikkia juustoja!

Juustojen takia olen joutunut ongelmiin Marokon tullin kanssa. Matkustin Ranskasta Marokkoon, yksin, olinhan jo muistaakseni 5-7 vuotias. Mukanani oli tuliaisia sekä sukulaisille, mutta ennenkaikkea itselleni: haisevia juustoja. Ne oli pakattu styroksilaatikkoon ja teipattu tiiviisti. Marokon tullissa tullivirkailija ihmetteli laatikkoa matkalaukussani. Ilmoitin kirkkaalla äänellä sen sisältävän juustoja. Virkailija ei uskonut minua, vaan alkoi purkamaan huolella pakattua pakettia. Suutuin silmittömästi ja tarina kertoo minun huutaneet kaikki osaamani ranskalaiset, suomalaiset ja tod näk arabialaiset kirosanat ja haistattaneen virkailijalla haisevan juuston. Minua vastaan tullut setäni joutui lepyttämään tullimiestä, luulen että taisi siinä muutama dirhamikin vaihtaa omistajaa...

Marokossa opin syömään kaikkea sellaista, joka ei vielä tuohon aikaan ollut mediaseksikästä euroopassa. Maa, jossa eläimestä käytetään kirjaimellisesti kaikki, opettaa herkuttelemaan ei-niin-kalliilla ruhonosilla. Exoottisimmasta päästä lienee lampaan pää, kaikkineen. Marokossa opin myös rakastamaan mausteita. Ei ole montaa ruokaa, johon en sujauta edes ripausta jeeraa tai korianteria. Kun kuolen, ja jos pääsen taivaaseen, uskon sen olevan marokkolainen maustetori.

Rakkaus ruokaan periytyy isovanhemmiltani: isäni äiti toimi nuorena tyttönä Englannissa kokkina (isoisäni toimiessa hovimestarina) ja äidin äitini lappalaiset juuret istuvat myös syvällä minussa. En voisi elää ilman poroa! Isoäidithän osaavat tunnetusti kokata, niin myös nämä naiset. Heidän ruokakulttuurinsa poikkesivat toisistaan, mutta ruokafilosofia oli hyvinkin yhtenäinen: Raaka-aineita pitää kunnioittaa, pitää tietää mistä ne tulevat; ruuan eettisyys on tärkeää, ja ruokaa pitää arvostaa; ruokaa tehdään rakkaudella ja sitä tehdään niin paljon että se riittää. Kukaan ei saa jäädä tai olla nälkäinen. Ja kun tehdään ruokaa, niin tehdään hyvää ruokaa, muuten sitä on ihan turha tehdä.

Ruokavarastossani ja kaapeissani pitää aina olla ruoka-aineita. Paljon. Silloinkin tuntuu, ettei ole mitään syötävää. Jos Suomeen tulee yleislakko ja kaupat suljetaan, pystyn ruokkimaan ystäväni vähintään viikon. Eikä kukaan saisi huonoa ruokaa. Tein jo pienenä paikalliselle puliukolle voileipiä, koska minusta oli kurjaa että hän joutui dyykaamaan roskiksia nälissään. Sain kiitokseksi omar-karkkipussin, jonka äitini takavarikoi kun kerroin että "yksi setä antoi sen". Äitini ei ymmärtänyt vaihdantataloutta! Sen koomin en hänelle karkeistani kertonut.

On vain yksi ruoka, jota en halua syödä: veriletut. Pidin niistä pienenä, mutta sitten joku älykääpiö luokaltani kertoi että ne tehdään verestä (juu, en ollut se penaalin terävin kynä), ja sen koomin en niitä syönyt. Siiten on olemassa pari raaka-ainetta, joiden liiallinen käyttö ei ole hyväksi ihmiselle. Ensimmäisenä liiallinen chilin käyttö. Jos koko suuta polttaa eikä pysty maistamaan mitään, niin mitä järkeä on syödä yhtään mitään? Siinähän voisi syödä vaikka verilettuja eikä maistaisi yhtään mitään. Typerää, kertakaikkiaan typerää. Toisena valkopippuri, sen käyttö on taitolaji. Se kuuluu tiettyihin ruokiin, mutta väärässä paikassa, väärällä annostuksella, se yksinkertaisesti pilaa koko ruuan.

Olen siis kulinaristi. En siksi, että se on nykyään trendikästä, en siksi että tv suoltaa kokkiohjelmia toisensa perään. Vaan siksi, että olen aina ollut. Olen ollut onnellisessa asemassa, jossa olen saanut tutustua erilaisiin ruokiin, eri ruokakulttuureihin, erilaisiin valmistusmenetelmiin ja erilaisiin makuihin. Olen ollut onnellisessa asemassa, jossa olen herättänyt kiinnostuksellani myyjien, tuottajien ja kokkien huomion, ja saanut pienestä pitäen opastusta siihen, mistä ruoka tulee ja miten siitä saadan herkkua lautaselle.

Olen ollut onnellisessa asemassa, jossa olen saanut koko elämäni olla kulinaristi.

Rouva E