Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku

Paha kakku ja hyvä kakku. Miten ne määritellään? Onko kriteerinä a) maku b) näkö c) joku muu mikä? 

Tein tässä eräänä kauniina päivänä kakun. Tein sen siksi, että jääkaapissa oli kaksi parhaat päivänsä nähnyttä banaania ja ajattelin antaa niille uuden elämän suklaa-banaanikakun muodossa. Tein kertakaikkiaan herkullisen makuisen kakkutaikinan, joka lopputulosta ajatellen olisi kannattanut syödä ennen paistamista. Laitoin taikinan hienoon Nordic Ware-kakkuvuokaan, sellaiseen sydämen malliseen. Tätä kakkuvuokaa on kehuttu maasta taivaaseen blogeissa, kaupoissa ja ennekaikkea tosileipurien toimesta. Käytin uunini hienoa automaattileipuritoimintoa, joka jonkun salamyhkäisen anturin kautta tunnistaa mikä kakku on uunissa, minkä lämpötilan, kosteusasteen ja paistoajan se vaatii. Lähtökohdat hyvälle kakulle oli taattu, miettikää nyt: banaani + suklaa + maailman paras vuoka + automaattileipuriuuni. Ei voi epäonnistua!

Uuni ilmoitti kakun olevan valmis. Kakku näytti kauniilta, tuoksui herkulliselta (luonnollisesti, koska se sisälsi banaania ja suklaata, ei voi olla kuin hyvän tuoksuinen). Pieni jäähdytys ja keikautus. 

Puolet kakusta kiinni vuuassa. Puolet kakusta pitkin keittiön pöytää. Sama on tapahtunut kyseisen vuuan kanssa ainakin 4 kertaa. Ja huomautan vielä tässä vaiheessa, että kyseinen vuoka on muka hyvin erinomainen, ei tartu taikina ja tulee kaunis tasainen paisto. Mai ääs. Ei tullut kaunis kakku. 

Eiköhän tällä keittokirjaan pääsisi

Tämä kakku oli viimeinen niitti. Annoin itselleni kaksi vaihtoehtoa: paiskata perkeleen kakkuvuoka ikkunan läpi tai soittaa kokkitarvikeliikkeeseen ja ilmoittaa että saavat tulla hakemaan paskan vuokansa pois. Valitsin vaihtoehdon kaksi, ajattelin että myyjäraukan mielipaha on helpommin korjattu esim. banaanisuklaakakulla kuin pirstaleinen ikkuna. 

Soitto kokkitarvikeliikkeeseen ei mennyt ihan suunnitelmieni mukaan. Itku kurkussa kerroin että taas meni kakku mönkään, tuli ruma kakku, on paska vuoka, en halua paskaa vuokaa, haluan kauniin kakun, haluan keittokirjojen kuvien näköisen kakun. Myyjä kuunteli hetken, kertoi että kyseessä on oikeasti erinomainen vuoka. Kysyin sitten että mitähän MINÄ teen väärin, jos ei kertakaikkiaan tule kaunista kakkua. Myyjän mielestä vika on tietysti vuuassa, ei leipurissa. Myyjä ansaitsi lausunnollaan  arvostukseni. Sovimme, että vien kakkuvuoan liikkeeseen ja selvitämme missä vika on. Ilmeisesti kyseisillä vuoilla on jonkunsortin takuu. 

Myyjän ammattitaitoinen suhtautuminen ei korjannut kakkua, mutta sokeroi hieman kolhun saanutta sisäistä leipuriani. Ai mitä kävi kakulle? No se tietysti syötiin, eihän maussa mitään vikaa ollut!

Rouva E

Norrskata I love you!

Kesällä kuuluu matkustaa. Olemme ystäväni, sen joka kotiutui viikonloppuna, kanssa tehneet kerran kesässä naisten road tripin. Reissun parasta antia ovat tähän asti olleet automatkat. Tänä vuonna retkemme kohdistui Turun saaristoon, kauniiseen Norrskatan saareen, ystävämme kesämökille. Tämä reissu poikkesi aikaisemmista monellakin tapaa, mutta selvää on, että tällä kertaa myös perillä olo oli huikea kokemus.

Turun saaristo on mielestäni aina ollut kaunis ja lumoava. Siinä yhdistyy jotain konstailematonta, mutta silti jotain hyvin sivistynyttä. Siellä voi kulkea hello-kitty-housut jalassa, mutta pärjää hyvin myös muotivermeissä. Luulen, että se johtuu upeista maisemista: Miksi ihmetellä muita ihmisiä kun voi keskittyä absoluuttisen upeaan maisemaan. Merta ihaillessa, koko muu maailma katoaa hetkeksi, sen rajat hämärtyvät ja kaikki tuntuu mahdolliselta. Se tuo myös tiettyä nöyryyttä, luonnonvoimille kun ei aina voi mitään, toisaalta se on armollinen: minun ei tarvitsekaan pystyä kaikkeen.

Ruotsinlaivat seilasivat mökkitontin ohitse. En ole koskaan ollut innokas risteilijä, mutta ajatus tunkkaisesta laivasta, edellisen risteilyn aromeista, noro-virusta aiheuttavista ovenkahvoista, halvoista katkaravuista ja parhaat päivänsä nähneestä viihdetaiteiljasta, tuntuivat tuossa upeassa paikassa entistäkin vastenmielisemmältä. "Onnellisia ovat he, joiden ei tarvitse mennä laivalle nauttiakseen elämästä, onnellisia ovat he, jotka saavat katsella laivoja Norrskatassa." (vanha Metsärinteeläinen sananlasku)

Lauttamatkat olivat yksi reissun hienouksista. Norrskataan matkataan kolmella lautalla. Jokainen lautta vei yhä kauemmaksi arjesta, rutiineista, jonkunsortin ajantajusta. Jokainen lautta muistutti, ettei tässä elämässä nyt niin kovin kiire voi olla, ja että aina tulee seuraava lautta. Kyse on omasta suhtautumisesta. Jotta ei ihan liian höveliksi menisi, laskimme tarkkaan montako autoa lautan kyydissä on, montako sinne mahtuisi ja tarkastimme lautan ajonopeuden. Jos jotain voi määrittää numeroin, se kannattaa tehdä. Lautoilla hiuksia hulmuttava merituuli aurinkoisena päivänä toi muistutuksen siitä, kuka saaristossa oikeasti määrää. Niin karua, mutta ah, niin ihanaa.

Mökki itsessään oli suloinen, ihana saaristoparatiisi. Sinisen, valkoisen ja punaisen muodostama ranta-talo oli täysin oikeassa ympäristössä. Vanhojen tavaroiden kunniotusta ja tarkka sisustuksellinen silmä olivat saaneet aikaan tervetulleeksi toivottavan kokonaisuuden. Jos jossain pitäisi pukeutua sinivalko-raidalliseen uimapukuun, niin tuolla! Täydellinen beach-house, ilman ensimmäistäkään klisheetä! Pihalla seisoi pieni majakka, johon syttyi illalla valo. Voiko olla sympaattisempaa tapaa turvata terassilla kulkijan askel!

Illan hämärtyessä istuimme yhä ulkona, välillä haettiin päälle villatakki, välillä villasukat, osa kääriytyi huopaan. Hyvässä seurassa pieni viileä tuuli ei haitannut. Aamiaisella nautimme täydestä auringonpaisteesta, hyvässä seurassa pieni kuumuus ei haitannut. Ehkä Suomen kesä on mielentila, tulkoon vaikka pieniä puukkoja taivaalta, kun seura ja miljöö on oikea, niin antaa tulla vaan.

Mitä reissusta seurasi? Iloinen mieli, rentoutunut olotila ja hirveä hinku hankkia merenranta mökki. Herra S oli tietysti enemmän kuin iloinen, ilmoittaessani kotona, että nyt lähtee järvenrantamökki myyntiin, ostetaan saaristosta joku vanha talo ja aletaan laittamaan sitä kuntoon oikein urakalla! Olin lukevinani Herra S:n huulilta innostuneen jihuuu-lausahduksen, se saattoi myös olla v****uuu-lausahdus. Yhtäkaikki, unelma elää...

Rouva E

Unimaailma

Ihmisen unimaailma on mysteeri. Jotkut ihmiset eivät muista koskaan uniaan, toiset muistavat. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Ei ole montaa aamua, ettenkö ihmettelisi mistä ideat uniini syntyvät. Parhaita unia ovat selkounet. Niissä uneksija tietää näkevänsä unta, mutta pystyy silti kontrolloimaan unen sisältöä. Kaikki eivät selkounia näe, minä näen. Jos selkounia ei näe automaattisesti, taidon pystyy myös opettelemaan. Voin suositella selkounia, nautin niistä suunnattomasti!

Parhaita selkounia ovat painajaiset. Niissä pääsen vainoajiani karkuun esim. vetämällä itseni vessanpöntöstä alas. Kun tiedän, että kyseessä on uni, tiedän myös, että pystyn tekemään ihmeellisiä asioita. Tiesittekö muuten, että vessanpöntön putkisto ei suinkaan pääty viemäriin, vaan mereen, jossa ui kultakaloja, ja jonka vesi on kauniin turkoosin sininen?

Useat lentämiseen liityvät uneni ovat myös selkounia. Lentämisessäni on vain yksi ongelma, en osaa laskeutua. En vaikka kuinka yritän. Joudun aina turvautumaan esim. anteennin apuun päästäkseni alas taivaalta. Kerran onnistuin laskeutumaan, silloin ampiaisparvi jahtasi minua (tiedän kyllä mistä se ampiaisparvi uneeni ilmestyi), ja syöksyin kuin ohjus alas taivaalta. Laitoin käteni kiinni kylkiin ja ohjasin mahtavilla vatsalihaksillani lennon suuntaa. Lensin niin kovaa, että maisemat vilisivät silmissäni viivoina. Ampiaiset jäivät toiseksi. Pelastuin. Jälleen kerran.

Osa unistani heijastaa jonkun sortin vahvahkoa minäkuvaa. Olen kerran ollut presidentti Obamaa vastassa lentokentällä, kukaan muu ei kuulemma ehtinyt. Odottelu oli pitkäveteistä, sillä ensin tuli lentokone, joka hinasi valkoiset talon Suomeen, sitten toinen, joka hinasi autot Suomeen ja Obaman oma kone tuli ihan viimeisenä. Muistaakseni lento oli myöhässä ja olin näreissäni siitä, on minulla unissakin elämä ja parempaa tekemistä kuin odotella kaikenmaailman presidenttejä!

Kerran meinasin saada sakot Riitta Väisäseltä. Oli ryhtynyt moottoripyöräpoliisiksi ja sai minut kiinni ajamasta moottoripyörällä, johon ajokorttini ei oikeuta. Pelkäsin kuollakseni mitä Herra S sanoo asiasta, mutta sitten muistin, että jos kerran minä nukun ja näen unta, todennäköisesti myös Herra S nukkuu, enkä vain herätä häntä. Unimaailmassa loogisuuteni ei ole ehkä parhaimmillaan.

Olen minä toki Herra S:n joskus herättänytkin. Kerran, näin unta, että koirani yrittää hypätä sänkyyn päätön orava suussaan. Päätin huutaa EI niin kovaa kun pystyn, jotta koira ei hyppää. Huusin. Herra S:n korvaan. Ei hypännyt koira, mutta hyppäsi Herra S. Sen jälkeen ostimme leveämmän sängyn.

En tiedä, kertooko unimaailmani ylivilkkaasta mielikuvituksesta, kehittymättömästä psyykeestä vai piilotetusta psykoosista. Yhtäkaikki, nauti unimaailmastani täysin rinnoin. Jokainen aamu on uusi mahdollisuus, uusi päivä, uudet seikkailut. Minulle myös jokainen ilta on uusi mahdollisuus, uusi yö, uudet seikkailut.

Rouva E

Ystävä

Huomenna on hyvä päivä! Paras ystäväni tulee kotiin! Jo pelkkä tieto siitä, että olemme taas samassa maassa on lohduttava, vaikka emme ihan heti näkisikään (vaikka me kyllä varmaan näemme jo sunnuntaina).

Aikuisiällä löytää harvoin sellaisia ystäviä, että tuntuu kun olisi tunnettu for ever. Meistä tuli paita ja perse (minä taidan olla se perse) melkein heti tavattuamme, jokunen vuosi sitten, aikuisella iällä. Luulen että meitä yhdisti ennenkaikkea huumorintaju ja hulluus. Huomasimme, että yhden ihmisen hullut ajatukset muuttuvat täysin pähkähulluiksi kahden ihmisen toimesta, ja niiden vielä pöljempi toteutus oli vain ajan kysymys.

Olemme tehneet yhdessä vaikka mitä. Asiallisimpia toimiamme lienevät teellä ja bebe-leivoksella käynnit, hölmöimpiä lienee ison wasabi klöntin syönnin yllytys ja siihen ryhtyminen. Kahdesti. Ennalta arvaamattomimpia päähänpistojamme lienee kansalaisopiston takapihan astronomia-kurssi, josta jäi muistoksi vain halju muisto pohjantähden sijainnista ja planisfääri. Kansalaisopistoon liittyy myös eräs unohtumattomimmista kokemuksista, chikung-kurssi, jonne saimme porttikiellon rävähdettyämme nauruun kesken todella koomisen näköisen seisontaharjoituksen. Joskus vaan ei pysty estämään naurua. Opimme, että chikung on vakava asia. Hulluin reissumme lienee Tuurin kyläkauppaan tehty roadtrip asuntovaunun kanssa. Mainittakoon tässä, että emme osanneet peruuttaa auto-vaunu yhdistelmää, joten parkkeerauksemme leirintäalueelle ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Talvisin olemme käyneet pulkkamäessä. Mikä voisi olla vapauttavampaa kuin antaa mennä alamäkeä ihan täysillä? Tässä iässä ylämäet ovat ne, mitkä uuvuttavat, joten olemme suunnanneet hiihtokeskuksen lapsille tarkoitettuun pulkkamäkeen, jossa on mäkeä ylös tuova "taika matto". Olemme ajoittaneet pulkkamäki reissumme siten, että lapsilla ei ole vaaraa jäädä kahden ikälopun tädin jalkoihin.

Olemme aloittaneet lukemattoman määrän projekteja: miehillemme lahjaksi tarkoitetut huovutetut kintaat, kokovartalo jumpsuit-puvut meille itsellemme, uimarannalle tarkoitetut kerniliinasta tehdyt olkakassit, helmikorut, tee-se-itse-joulukoristepallot ja muutama öljyväri taulu. Osa projekteista on jopa saatettu loppuun, suurinta osaa ei.

Olemme erikoistuneet juhlien järjestelyyn: Järjestimme ystävillemme sekä prinsessa- että turun sinaappi-juhlat ja kokkasimme ystäväni ihanan äidin syntymäpäiville mahtavan brunssin. Ikimuistoisimmat syntymäpäivät pidimme Pariisissa. Puhumattakaan muista syntymäpäivistä, grillibileistä tai muuten vaan pidetyistä juhlista. Elämässä pitää aina olla aihetta juhlaan!

Parhaimpia hetkiä ovat kuitenkin maailmanparannus-hetket. Uskon, että jos me kaksi olisimme koko maailman diktaattoreita, kaikilla olisi parempi olla. Tai ainakin hauskempaa. Saatamme vetäytyä mökin rauhaan, heittää kirveen kirjaimellisesti järveen, ja pohtia syntyjä syviä myöhään yöhön. Olemme ratkaisseet monen monta ongelmaa, osa omiamme, osa tietysti muiden, ja osa koko maailmaa koskevia. Teemme yleensä jotain hyvää ruokaa, pienellä twistillä. Pikku-joulun kunniaksi värjäsimme riisin punaiseksi ja teimme sushia. Välillä leivomme kunnon ruisleipää ja maailmanparannusillan jälkeisenä aamuna paistuvat itsetehdyt karjalanpiirakat.

Joskus usein ajelemme autolla pitkin kyliä vain jutellaksemme tärkeistä asioista rauhassa. Kun olemme varmistaneet, että kylillä ja koko maailmassa on taas kaikki hyvin, palaamme omiin koteihimme.

Kaikista tärkeintä ystävyydessä on, että tietää toisen olevan olemassa. Siitä vihjaa puhelimen tekstiviestit, luojan kiitos nykyaikaista puhelimista, joiden välillä viestittely on ilmaista! Parhaimmillaan olemme kommunikoineet neljässä eri mediassa samaan aikaan keskenämme. Olemme usein naureskelleet, että jos joku lukisi viestimme, vastuu jäisi täysin lukijalle. Ei niistä ainakaan todistaja-lausuntoa annettaisi!

Jokaisella naisella pitää olla tällainen ystävä. Toinen nainen, joka ymmärtää miksi haluat rintsikat pois heti kotiin tultuasi. Sellainen jonka kanssa kehtaa riisuuntua ennen saunaa vaikka jalassa olisi ne kaikista virttyneimmät alushousut, likaisena. Sellainen, jonka seurassa saa itkeä ja nauraa. Sellainen, jonka tullessa kylään ei tarvitse miettiä onko siistiä, onko tukka puhdas tai hampaat harjattu. Sellainen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kun olet, virheineen päivineen. Sellainen, joka ei estä sinua tekemästä hulluja juttuja, vaan tekee ne kanssasi.

Sellainen ystävä tulee huomenna kotiin!

Rouva E

minä ja ruoka

Pidän Rakastan ruokaa. Monelle ruoka on vain elämän välttämättömyys, minulle se on paljon enemmän. Olen jo alle kouluikäisenä vaatinut päästä hotelli Torniin syömään mätiä ja smetanaa. Ilmeisesti tuohon aikaan hotelli Tornissa oli parhaat mäti ja smetana tarjoilut. Ja pääsinhän minä! Muut lapset söivät nakkeja ja muusia. Toinen ehdoton suosikkini oli japanilainen ravintola. Tuohon dinosaurusten aikaan niitä ei varmasti Suomessa montaa ollut, mutta minä halusin. Ja minä pääsin.

Isoisäni tykkäsi ottaa minut aina reissuihinsa mukaan. Kanssani oli kuulemma helppo kulkea, sillä kaikki ruoka kelpasi, mitä erikoisempi, sitä parempi. Lähettelin jo nassikkana kokeille terveisiä, kerran huonon ruoan saatuani olin tuominnut kokille muutaman raipaniskun, hyvästä ruuasta lähettelin kultarahoja. Muistan erityisesti yhden valkosipuliin erikoistuneen ravintolan pohjois-Espanjassa, jossa isoisäni haastoi kokin tekemään erityisen vahvan valkosipulipitoisen ruuan  ja minä pystyisin syömään sen. Isoisäni voitti vedon, ja kokki halusi tavata minut. Muistan myös, että loppumatka ajettiin auton ikkunat auki.

Isoäitini kanssa vietimme parhaat hetkemme ruokaostoksilla. Aloitimme turneemme kauppahallista, jossa saimme maistella herkkuja kaloista juustoihin. Jatkoimme matkaamme torille, josta luonnollisesti jäi aina jotain mukaan ja loput ruokaostokset hoidimme Stokkan herkussa. Olin pienenä tunnettu juustotiskillä haisevien juustojen ystävänä. Muistan muutaman kerran, jolloin juustotiskin myyjät tervehtivät jo pitkältä ja kertoivat hankkineensa erittäin haisevia juustoja minua ajatellen. Olin niin pieni, etten yltänyt tiskille itse, mutta pääsin usein myös tiskin toiselle puolelle, jossa oli matalampi taso. Sain maistella kaikkia juustoja!

Juustojen takia olen joutunut ongelmiin Marokon tullin kanssa. Matkustin Ranskasta Marokkoon, yksin, olinhan jo muistaakseni 5-7 vuotias. Mukanani oli tuliaisia sekä sukulaisille, mutta ennenkaikkea itselleni: haisevia juustoja. Ne oli pakattu styroksilaatikkoon ja teipattu tiiviisti. Marokon tullissa tullivirkailija ihmetteli laatikkoa matkalaukussani. Ilmoitin kirkkaalla äänellä sen sisältävän juustoja. Virkailija ei uskonut minua, vaan alkoi purkamaan huolella pakattua pakettia. Suutuin silmittömästi ja tarina kertoo minun huutaneet kaikki osaamani ranskalaiset, suomalaiset ja tod näk arabialaiset kirosanat ja haistattaneen virkailijalla haisevan juuston. Minua vastaan tullut setäni joutui lepyttämään tullimiestä, luulen että taisi siinä muutama dirhamikin vaihtaa omistajaa...

Marokossa opin syömään kaikkea sellaista, joka ei vielä tuohon aikaan ollut mediaseksikästä euroopassa. Maa, jossa eläimestä käytetään kirjaimellisesti kaikki, opettaa herkuttelemaan ei-niin-kalliilla ruhonosilla. Exoottisimmasta päästä lienee lampaan pää, kaikkineen. Marokossa opin myös rakastamaan mausteita. Ei ole montaa ruokaa, johon en sujauta edes ripausta jeeraa tai korianteria. Kun kuolen, ja jos pääsen taivaaseen, uskon sen olevan marokkolainen maustetori.

Rakkaus ruokaan periytyy isovanhemmiltani: isäni äiti toimi nuorena tyttönä Englannissa kokkina (isoisäni toimiessa hovimestarina) ja äidin äitini lappalaiset juuret istuvat myös syvällä minussa. En voisi elää ilman poroa! Isoäidithän osaavat tunnetusti kokata, niin myös nämä naiset. Heidän ruokakulttuurinsa poikkesivat toisistaan, mutta ruokafilosofia oli hyvinkin yhtenäinen: Raaka-aineita pitää kunnioittaa, pitää tietää mistä ne tulevat; ruuan eettisyys on tärkeää, ja ruokaa pitää arvostaa; ruokaa tehdään rakkaudella ja sitä tehdään niin paljon että se riittää. Kukaan ei saa jäädä tai olla nälkäinen. Ja kun tehdään ruokaa, niin tehdään hyvää ruokaa, muuten sitä on ihan turha tehdä.

Ruokavarastossani ja kaapeissani pitää aina olla ruoka-aineita. Paljon. Silloinkin tuntuu, ettei ole mitään syötävää. Jos Suomeen tulee yleislakko ja kaupat suljetaan, pystyn ruokkimaan ystäväni vähintään viikon. Eikä kukaan saisi huonoa ruokaa. Tein jo pienenä paikalliselle puliukolle voileipiä, koska minusta oli kurjaa että hän joutui dyykaamaan roskiksia nälissään. Sain kiitokseksi omar-karkkipussin, jonka äitini takavarikoi kun kerroin että "yksi setä antoi sen". Äitini ei ymmärtänyt vaihdantataloutta! Sen koomin en hänelle karkeistani kertonut.

On vain yksi ruoka, jota en halua syödä: veriletut. Pidin niistä pienenä, mutta sitten joku älykääpiö luokaltani kertoi että ne tehdään verestä (juu, en ollut se penaalin terävin kynä), ja sen koomin en niitä syönyt. Siiten on olemassa pari raaka-ainetta, joiden liiallinen käyttö ei ole hyväksi ihmiselle. Ensimmäisenä liiallinen chilin käyttö. Jos koko suuta polttaa eikä pysty maistamaan mitään, niin mitä järkeä on syödä yhtään mitään? Siinähän voisi syödä vaikka verilettuja eikä maistaisi yhtään mitään. Typerää, kertakaikkiaan typerää. Toisena valkopippuri, sen käyttö on taitolaji. Se kuuluu tiettyihin ruokiin, mutta väärässä paikassa, väärällä annostuksella, se yksinkertaisesti pilaa koko ruuan.

Olen siis kulinaristi. En siksi, että se on nykyään trendikästä, en siksi että tv suoltaa kokkiohjelmia toisensa perään. Vaan siksi, että olen aina ollut. Olen ollut onnellisessa asemassa, jossa olen saanut tutustua erilaisiin ruokiin, eri ruokakulttuureihin, erilaisiin valmistusmenetelmiin ja erilaisiin makuihin. Olen ollut onnellisessa asemassa, jossa olen herättänyt kiinnostuksellani myyjien, tuottajien ja kokkien huomion, ja saanut pienestä pitäen opastusta siihen, mistä ruoka tulee ja miten siitä saadan herkkua lautaselle.

Olen ollut onnellisessa asemassa, jossa olen saanut koko elämäni olla kulinaristi.

Rouva E

Rakastan sadetta

Sateessa on jotain lumoavaa ja rauhoittavaa. Rakastan sitä!

Rakastan sadetta silloin kun ei ole pakko mennä mihinkään, tai jos on, niin meno on sellainen, että voi laittaa sadetakin, -housut ja -saappaat jalkaan eikä haittaa vaikka tukka olisi huonosti.

Rakastan sadetta öisin. Mikään ei nukuta niin hyvin, kun sateen ropina peltikattoa vasten.

Rakastan sadetta silloin kun olen automatkalla. Kauniilla ilmalla autossa istuminen tuntuu ajan tuhlaukselta, mutta sade oikeuttaa vaikka koko päivän ajelun.

Rakastan sadetta silloin kun voin rauhassa kastua. Mikä voisi olla ihanampaa kuin riehua sateessa, antaa hiusten, vaatteiden ja kenkien kastua. Nostaa kasvot sadetta kohti ja ottaa vastaan luonnon oma kasvohoito.

Rakastan sadetta metsässä. Se tuo metsän tuoksut ja sienet esiin. Voiko olla turvallisempaa paikkaa kuin istua ison puun alla sateensuojassa, vähän niinkuin menninkäinen.

Rakastan sadetta silloin kun pitäisi tehdä ulkona jotain mistä en pidä (esim. kitkeä rikkaruohoja). Sade antaa täydellisen tekosyyn olla tekemättä asioita. "miten sattuikaan että juuri tänään sataa...";"kyllähän mä muuten, mutku sataa..."

Rakastan sadetta kun ukkostaa ja myrskyää. Kunnon jyrinä, ropina, tuulen ulvonta! Luonto-äiti näyttää voimansa, ja sitä riittää. Nuorena menin aina myrskysäällä merenrantaan ihailemaan myrskyä. Sellaista voimaa ei näe muualla.

Rakastan sadetta keväisin. Se huuhtoo talven pölyt ja lumet pois, se on lupaus uudesta. Se tuoksuu hyvälle!

Rakastan sadetta kesällä. Se antaa oikeutuksen olla sisällä, käpertyä torkkupeiton alle hyvän kirjan, leffan tai ristikkolehden kanssa. Mikäänhän ei ole kesällä niin ärsyttävää, kuin se, että on pakko mennä ulos vain koska on hyvä ilma! Sateella sitä vaaraa ei ole. Sade myös hävittää kuuman päivän tukalan tunteen.

Rakastan sadetta kesäiltaisin. Saunasta järveen pulahtaminen sateessa on vain jotenkin lumoavaa. Saunaan jälkeen terassilla saa kunnon happi-annoksen. Sade myös vähentää lentävien ötököiden määrää, sitä rakastan erityisesti!

Rakastan sadetta syksyisin. Se huuhtoo kesän tunkkaisuuden pois, se raikastaa ilmaa ja antaa lupauksen pimenevistä illoista, kynttilän loisteesta ja rauhoittumisesta. Se kastelee lehtikasat, joihin on sanoin kuvaamattoman vapauttavaa hypätä (kannattaa varmistaa että kasassa on VAIN lehtiä).

Rakastan sadetta talvisin. Se peittää harmaan maan kauniin valkoiseksi, tai (useimmiten) valkoisen maan harmaaksi loskaksi.

Rakastan sadetta siis melkein aina. Vihaan sitä silloin kun olen tälläytynyt juhlia varten tai kun haluaisin laittaa uudet kivat sateenkestämättömät kengät jalkaani. Niissäkin tilanteissa olen selvinnyt.

Rouva E

Tiedän mitä teen tänä kesänä

Kesä. Suomalaisten ikuinen unelma, joka toteutuessaan tuottaa usein pettymyksen. Joko kesä on liian kuuma tai liian kylmä, toisinaan sataa liikaa, muulloin liian vähän. Jos ei ole tuulista, on hyttysiä, ja jos on tuulista, on kylmä, tai ainakin tuulista. Suomalaiset odottavat kesälomaa kuin kuuta nousevaa, minäkin odotan, ja saan tovin odottaakin....

Yleensä allekirjoittaneen kesä menee työleirillä, mökillä. Tänä vuonna olen haalinut työleirejä muutaman lisää: mökin hoidon lisäksi, talon maalausurakka ja terassinrakentaminen odottavat tekijäänsä ja pienoinen opiskelu-urakka painaa päälle kesälläkin. En siis pääse kuvaamaan varpaitani riippukeinussa facebookia varten tänä vuonna. Tai jos pääsen, niin heti kuvan oton jälkeen on taas jatkettava hommia.

Onko se sitten huono kesä? Jos vapaa-ajan tehtävä on mahdollistaa itselle tärkeiden asioiden teko, niin silloin voisi sanoa, että kesäni on mitä loistavin! Saan viettää sen kodissa, johon olen rakastunut aivan silmittömästi, osittain mökillä, joka on paratiisini maan päällä, tosin kulkee myös nimellä työleiri, ja saan tehdä asioita joista pidän (ja vihaan samaan aikaan), eli opiskella. Haluaisinko maata valmiilla laiturilla hyvin hoidetun puutarhan rannassa lukien hömppäromaania. Totta helvetissä haluaisin! Itseni tuntien, jaksaisin sitä helposti pari tuntia, sen jälkeen keksisin jonkun kivan "pienen" askareen, kuten tuolien tuunaamisen, ikkunoiden maalaamisen tai talonrakennusprojektin. Tekisin siinä sivussa "pikkuista purtavaa" ja suunnittelisin mökin terassin laajennusta. Samalla manailisin, kuinka mielelläni vain makaisin siellä laiturilla kirjan kanssa.

Rouva E