En ole koskaan ollut erityisen taidokas tekemään jälkiruokia. Pidän niistä kyllä ja olen kokeillut yhtä sun toista jäätelöstä bebe-leivokseen. Jostain syystä (syysväsymyksen tuoma sokerin kaipuu?) olen viimeaikoina himoinnut erilaisia jälkiruokia (ja ei, en ole raskaana). Mitä enemmän sokeria, sen parempi. Mitä äklömmän makea, sitä parempi. Viime viikonloppuna upotin itseni suklaaseen ensin mousse au chocolat´n ja sitten Shannon Bennetin ihanan suklaisen jälkiruuan avulla. Suklaata sain upotettua näihin kahteen herkkuun lähes kilon, ei huono.
Tänä viikonloppuna löysin itseni haaveilemasta sitruunaisesta pannacottasta ja kinuskikastikkeesta. Osittain haaveiluun vaikutti jääkaapin sisältö, siellä kun muutama kermapurkki huuteli käyttöpäiväänsä.
Vaihtoehtoja pohtiessani, Herra S mainitsi kinuskipannacottan. Loistava idea! En löytäny mieleistäni ohjetta mistään, joten vetäisin sen omasta päästäni. Omasta päästä kokkaaminen on isoisäni peruja: hän osasi tehdä kalakeiton omasta päästään, ja naureskellen kehui sitä kaikille. No, minä ilmeisesti osaan tehdä kinuskipannacottaa omastani.
Toteutus oli helppo, ensin keitetään kermasta ja fariinisokerista melko löysä mutta täyteläinen kinuski (ei siis ihan tahmeaksi asti) ja sitten vain liivatelehti sekaan ja hyytymään. Käytin 3 dl kermaa + 2 dl fariinisokeria + 2 liivatetta. Ensi kerralla laitan yhden liivatteen, ja saattaisipa tuo hyytyä ilman liivatettakin. Lopputulos oli kerrassaan taivaallista! Tuhti, kermainen, äklön makea, täyteläinen. Jos tällä ei saa verensokeria nousemaan, niin ei sitten millään. Eroaako se sitten tavallisesta kinuskista? En tiedä, ei ehkä, mutta onhan se nyt paljon hienompaa kertoa syöneensä kinuskipannacottaa kuin pelkkää hyydytettyä kinuskikastiketta kupista.
Sitruunan raikkaus jäi kaivertamaan mieltäni, joten pilkoin yhden sitruunan (vain sen parhaan hedelmäosan) ja lisäsin todella reippaasti sokeria. Annoin hetken maustua, ja avot, lisuke oli valmis.
Suunnittelin nappaavani hienon keittokirjamaisen kuvan tekeleestäni. Mai ääs, siinä ehtinyt mitään kuvia ottaa! Kun kerrankin saa kauhoa pelkkää kinuskia lusikalla suuhunsa, on ihan turha kuvitella että siitä ehtii jonkun foton ottamaan. Jos haluatte nähdä miltä se näyttää, senkun teette itse, ja eiköhän teistä jokainen ole kinuskia nähnyt, ei se itse asiassa ole sen kummoisemman näköistä. Astia sen sijaan näyttää ihan yhtä söpöltä vaaleanpunaiselta kupilta tässä jälkikäteenkin otetussa kuvassa.
Keillä tätä voi suositella? Kaikille, jotka pitävät kinuskista ja /tai äklön makeasta jälkiruuasta ja jotka haluavat saada herkullisen jälkiruuan melko vähällä vaivalla.
Rouva E
lauantai 27. elokuuta 2016
sunnuntai 21. elokuuta 2016
Shannon Bennettin täydellinen jälkiruoka!
Olen suuri Master Chef-ohjelman fani. Siis sen alkuperäisen Australialaisen. Pidän siitä, koska se on ns. hyvän mielen ohjelma, kaikkia kannustetaan, jopa kilpailijat toisiaan, ketään ei haukuta eikä huudeta. Pidän siitä myös, sillä siinä vierailee mahtavia kokkeja. Olen aivan rakastunut Marco Pierre Whiteen, Heston Blumenthaliin ja Shannon Bennettiin, joka on ammattitaidon ja ainakin katsojille välittyvän kivan luonteen lisäksi ihan kivaa katseltavaa...
Olen joskus kokeillut joitakin yksittäisiä elementtejä ohjelmasta inspiroituneena, mutta nyt osuin jack pottiin, Shannon Bennettin suklaa jälkiruoka, jota mainostetaan erityisesti snickers-patukan ystäville. Pakkohan se oli tehdä. Ohjelmassa kisaajilla oli aikaa 1 tunti 45 minuttia, minulla (onneksi) koko päivä.
Jälkiruuan resepti on 41 kohtainen. Tekemistä siis riittää. Mutta ei hätää, ei tarvitse olla keittiön terävin veitsi, jotta täydellinen jälkiruoka on selätetty, riittää kun noudattaa ohjetta kohta kohdalta piirun tarkasti. Ja niin minä tein. Homma alkoi aamulla, kun tein muistiinpanoja A4:n verran, ja suuntasin kauppalistan kanssa kahmimaan lähinnä suklaata ja kermaa kaupasta (ei huono lähtökohta).
Itse tekemiseen meni allekirjoittaneelta 2,5 tuntia. Puolustuksekseni sanottakoon, että minulla ei ollut käytössä monitoimikonetta, joten kaikki vatkailut piti tehdä sähkövatkaimella, ja jouduin välillä pesemään pannuja ja kattiloita, jotta pääsin taas eteenpäin. Yhtäkaikki, voin sanoa, että se tunti 45 minuuttia joka ohjelmassa oli, on saavutus!
Jokainen jälkiruuan osa maistuu yksinäänkin taivaalliselta. Eniten yllätyin kuinka hyvää "crumble" voi olla! En ole jotenkin ymmärtänyt miksi kaikkiin ruokiin pitää sellaista tunkea. Nyt ymmärrän. Sitähän vetäisi ihan lusikalla suoraan kiposta. Hunajanougat on taivaallista, se käy sellaisenaan vaikka suklaajäätelön päällä. Pähkinät yhdistettynä sokeriin, tuo makean ja suolaisen siunattu liitto, TAHDON! Pisteeksi iin pälle hieman teatraalisuutta kun temperoitu suklaa sulatetaan taivaallisen hyvällä suklaahunaja kastikkeella. Jäätelön ja kuuman kastikkeen yhdistelmä, TAHDON taas.
Kasasin jälkiruuasta hieman pienemmän kuin ohjelmassa. Olin nimittäin ahminut yksittäisiä osia jo niin paljon, että makean kiintiöni alkoi olla täynnä. Lopputulos ei ollut yhtä hieno kun Shannon Bennettillä, kilpailussa olisi tästä tullut sanomista. Toisaalta, kilpailussa olisin ehkä panostanut ulkonäköön enemmän. Jälkiruuan syömisen jälkeen, en ihan heti toista annosta kaipaa, sen verran makeaa ja tuhtia oli. Ehkä illalla otan hieman pähkinäkaramellia ja laitan siihen nougata päälle. Ja sitä murusta. Ja ehkä vähän jäätelöä. Ja kastiketta, tietysti!
Voin käsi sydämellä suositella jälkiruokaa, taivaallisen hyvää. Ehkä hieman suuritöinen, mutta periaatteessa komponentit voi tehdä etukäteen odottamaan. Ohje on selkeä, sitä on helppo seurata ja noudattaa, eikä se vaadi mitään kovin vaativaa kokkaus tekniikkaa. Pärjäsin hyvin ilman monitoimikonetta, tosin se olisi ehkä hieman nopeuttanut ja helpottanut tekemistä. Mutta ilman sähkövatkainta saattaisin kärsiä käsikrampista. Jos koko jälkiruoka tuntuu haastavalta, kokeile edes jotain osaa siitä, ihan mitä vaan, ne kaikki ovat herkullisia.

torstai 11. elokuuta 2016
Valmistautuminen töihin, osa 3: arkirutiinit ja kaaos
Reilun vuoden ajan en ole joutunut miettimään aikaisia aamuherätyksiä, suunnittelemaan "elämääni" vasta klo 16 jälkeen ja miettimään onko tänään viikon ainoa päivä, jolloin ehdin pestä pyykkiä. Olen saanut keskittyä omassa rauhassa, omassa aikataulussa, ehkä vain yhteen asiaan kerrallaan. Olen saanut nukkua öisin ja vaikka päivisin jos siltä on tuntunut. Jos ihmiset luokitellaan aamu ja ilta ihmisiin, minä tipun luokituksesta pois. Rakastan nimittäin nukkumista. Saatan helposti nukahtaa illalla yhdeksän aikaan ja herätä aamulla yhdeksältä, 12 tunnin yöunet: normaalia. Syksyisin ja talvisin elimistöni vaatii vähintään 10 tunnin yöunet, joka yö.
Kun palaan töihin, herääminen tapahtuu viimeistään klo 6, sillä 6.30 on jo oltava liikeellä. Siitä voi nopeasti laskea, mihin aikaan käyn nukkumaan, jotta 10 tunnin yöunet onnistuvat.
Tänään olen valmistautunut arkiheräämiseen. En ehkä ihan täysin omasta tahdostani, sillä ensinnäkin koira herätti minut 05.15 ja terassinrakentajamiehet saapuivat jo seitsemän aikaan. Yhtäkaikki, heräsin 05.15. Ajattelin, että minulla on nyt koko pitkä päivä edessä, aion saada paljon tehtyä. Kaikki meni hyvin siihen asti kun päätin puolen päivän aikaan alkaa leipoa pullaa. En ole kova leipuri, tahtoisin olla, mutta en ole. Pullaa piti kuitenkin alkaa leipoa, ollakseni ehta emäntä terassinrakentajamiehille. Essu eteen ja tukka taakse, jauhot pöydälle, desin mitta käteen ja taikinan tekoon. Sain taikinan nousemaan. Oksennus. Ei oma, vaan koiran. Siivosin siinä sitten pullan leivonnan tiimellyksessä koiran oksennukset lattialta ja pesin koiran naaman ettei se sotkisi enempää. Takaisin pullan ääreen (käsienpesun jälkeen). Taikina pöydälle ja oksennus. Tällä kertaa eteisen matolle, uudelle matolle. Syöksyminen maton kanssa suihkuun: maton pesu, koiran pesu, lattian pesu. Takaisin taikinan kimppuun. Ensimmäiset pullat pellille. Toinen koira haluaa ulos. Jauhosilla käsillä oven kahvasta "varovasti" kiinni. Oven pesu. Pullat taas työn alle. Oksennus. Olohuoneen matolle. Tekstiviesti. Toisen maton pesu, koiran pesu (uudelleen). Välihuomautus: talouspaperi lopussa. Taikinan kimppuun. Ai niin, yksi koira vielä ulkona. Koira sisään. Puhelin soi: "etkö saanut viestiäni?" No en saanut (muutama ruma sana sensuroitu)! Terassinrakentajamiehillä kysymys, leipominen keskeytyy. Tekstiviesti. Toinen koira haluaa ulos. Pullat nousee, samoin verenpaine. Pullat uuniin. Huh!
Kuin ihmeen kaupalla sain pullista edes jotenkin pullan näköisiä ja makuisia. Aikaa koko ruljanssiin kului kaksi tuntia. Tässä vaiheessa huomautettakoon, että super-uunini nostaa taikinan pikaisesti ja paistaa pullat yhdellä kertaa usealla tasolla, joten niihin ei juurikaan aikaa tuhraantunut. Urakan jälkeen olin kuin jyrän alle jäänyt. Mietin, että tältä varmaan perheenäidistä tuntuu kun yrittää tehdä jotain ja lapset ovat koko ajan jaloissa. Ei sillä, että vertaisin koiria lapsiin, mutta aika lähellä tässä saatettiin olla. Olin mielestäni ansainnut päiväunet.
Ensi viikolla menen töihin. Joudun heräämään ennen kukonlaulua, joudun tekemään ehkä montaa asiaa samaan aikaan, ennenkaikkea joudun sietämään häiriötekijöitä keskittyessäni johonkin. Tämän päiväinen kahden tunnin urakka venyy ensi viikolla 8 tunnin urakaksi. Rehellisesti sanottuna, en tiedä miten tulen selviämään, jos jo pelkän pullan leipominen ottaa näin koville! Mielestäni tämä on selkeästi universumin viimeinen yritys kertoa, että minun ei pitäisi mennä töihin. Tosin, ei universumi ehkä halua kannustaa minua pullantuoksuiseksi kotiäidiksikään.

keskiviikko 10. elokuuta 2016
Valmistautuminen töihin, osa 2: vaatteet
Kun ensi viikolla aloitan työt, joudun kiinnittämään huomiota pukeutumiseeni.
1. Joudun laittamaan oikeat housut jalkaan.
Viimeisen vuoden olen kulkenut verkkareissa. Tai yöpuvun housuissa. Niistä kuuluisimmat lienevät hellokitty-housut, ihanat fleece (?) lökäpöksyt, joissa vilisee hellokittyjä. Ne eivät kiristä eivätkä purista, eivät ehkä tuo parhaita piirteitäni esiin, mutta ainakin peittävät pahimmat. Niiden lahkeet on hieman liian pitkät, mutta ne on saanut hyvin sullottua joko sääristimiin tai rehvakkaasti sukan sisään. Näyttää hassulta? So what, niitä ei tutkijan kammiossa tai raksalla kukaan ole huomioinut! Tai huomioijat ovat olleet sen verran itsesuojeluvaistoisia etteivät ole kommentoineet asiaa.
Töihin ei mennä hellokitty-housuissa, ei verkkareissa eikä yöpuvun housuissa. Kurkkasin vaatekaappiini: farkut ja "siistit" housut huusivat ivallisesti epäilevänsä etten mahdun niihin. En viitsinyt kokeilla. Ajatus kiristävistä housuista ei ole kiva. Kokeilen sitten kun menen töihin. Saanpahan jotain säpinää aamuuni jos en niihin mahdukaan....
2. Joudun laittamaan rintaliivit.
Jokainen yli 40-vuotias tietää, että rintaliivit ovat pirun keksintö. Emme kuulu sukupolveen, joka poltti ne, mutta emme oikein kuulu sukupolveen, joka nukkuukin rintsikat päällä. Viimeisen vuoden olen käyttänyt rintaliivejä vain kun on tarvinnut pukeutua, ts. olen mennyt ihmisten ilmoille. Varsinkin talvella, rintaliivittömyys peittyy helposti ison villapaidan alle, ja kesällä hieman kireähkö toppi ajaa ihan hyvin saman asian.
Rintaliivit ovat kertakaikkiaan kamalat! Eivät koskaan ole juuri sopivat, olkaimet eivät pysy olalla ja ne perkeleen kaarituet! Ja ihan turha tulla sanomaan, että pitää ostaa oikean kokoiset ja kunnon liikkeestä, mai ääs! Sanonpahan vaan, että jos miehille kehitettäisiin kalsarit, joissa on kaarituet, jotta penis ja munat pysyy terhakan näköisinä, niin ei varmasti... tai hetkinen... ehkäpä miehet saattaisivat niitä jopa käyttää... ainakin ne yli 40-vuotiaat miehet. Hullut!
Töihin pitää laittaa rintaliivit. Kerran olen ne unohtanut, ja oloni oli alaston. Outoa, että kotona niitä ei vain pysty käyttämään ja töissä ei pysty olemaan ilman. Alusvaatelokeron rintaliivit huutelivat jo ivallisena että vuoden tauon jälkeen aikovat olla entistä hankalampia!
3. Joudun laittamaan puhtaan paidan.
Olen vuoden käyttänyt vaatteita vähän miten sattuu. Jos on paidalle tippunut hieman maalia ja tomaattia, ei haittaa, sillä pärjää hyvin vielä huomisen. Mitä sitä joka päivä puhdasta paitaa likaamaan. Ja mikä siinä muuten on, että juuri ne likaisimmat ja kauhtuneimmat vaatteet ovat yleensä ne kaikista mukavimmat! Ehkäpä niitä käytetään paljon ja ne siksi näkevät elämää... Loogista...
En tiedä onko vaatekaapissani yhtään oikeasti puhdasta ja siistiä paitaa. En nimittäin ole ostanut uusia vaatteita yli vuoteen. Ei ole ollut tarvetta. On ollut melko opettavaista huomata, kuinka vähällä ihminen lopulta pärjää, vaatteita on nimittäin vino pino. Laitoin jopa muuton yhteydessä vähintään 4 isoa laatikollista vaatteita eteenpäin kierrätykseen, ihan siistejä, puhtaita, ehkä hieman pieniä... Olen siis pärjännyt niiden hellokittyhousujen lisäksi muutamalla ihanan kauhtuneella, maalisella, tomaattisoseisella paidalla.
Töihin pitää laittaa puhdas paita. Muuten joudun selittämään, että enpä huomannut että hammastahnaa tippui TÄNÄ aamuna... Puhtaan paidan etsinnässä uskon kuulevani ivallista naurua paitapinosta, jätän sen ensimmäisen aamun murheeksi, jos vaikka niistä housuista ei koidu tarpeeksi suurta draamaa. Toinen vaihtoehto on peittää tarhat huivilla, ei huono vaihtoehto...
4. Joudun laittamaan siistit kengät.
Tämä ei syystä tai toisesta ole ongelma. Ehkä siksi, että rakastan kenkiä, ja aikamoisesta tyhjennyksestä huolimatta niitä on vielä muutama pari. Toiseksi siksi, että olen viimeisen vuoden kulkenut joko turvakengissä tai kirkkaan pinkeissä lenkkareissa. Kenkäosastoni onkin ainoa joka hurraa kun pääsee taas käyttöön. Ehkä ne lannistuvat kun näkevät minkälaista liejua Metsärinteen pihasta muodostuu sateella....
Näin olen taas askelta lähempänä työhön paluuta. Yritän tottua ajatukseen, että hellokittyhousut jäävät kotiin (voi, ovatkohan ne yksinäiset?) ja tissini on ahdettu rintaliiveihin, joiden olkaimet valuvat koko ajan. Puhumattakaan paidasta, jonka tarha kuitenkin paljastuu huivin alta! Ei kiva! Mielestäni tämä on universumin tapa kertoa, että minun ei pitäisi mennä töihin.

tiistai 9. elokuuta 2016
Valmistautuminen töihin, osa 1: salasanat
Olen ollut vuoden ja kaksi kuukautta pois työelämästä. Olen saanut mahdollisuuden keskittyä väitöskirjan tekoon ja talon rakentamiseen. Kertonee paljon opintovapaastani, että talo on melkein valmis, väitöskirja ei. Töihinpaluu tapahtuu ensi viikolla, ja olen päättänyt orientoitua tällä viikolla alkavaan arkeen. Tänään oli vuorossa salasanat. Siinähän se päivä vierähti...
Kuin ihmeen kaupalla, tietokoneeni on tallentanut kaikki töihin liittyvät salasanani (sähköposti jne). Avasin ne tänään vain todetakseni että ne toimivat, sisällön jätän suosiolla ensi viikkoon. Avasin ne, koska en halua viettää ensimmäistä työpäivää jonottaen atk-tukeen, jonne jonottaa muutama muukin salasanansa loman aikana unohtanut. (Vietän sen mielummin keskustellen työkavereiden kanssa jutellen mukavia).
Olin niin täpinöissäni siitä, että pääsin järjestelmiin, että unohdin sen vuoksi opintoihini liittyvät salasanat. Ne ainoat salasanat, joita olen käyttänyt viimeisen vuoden aikana. Käytin niitä jopa eilen. Mutta ehei, ei ole muistissa, ei edes sormien muistissa, ei paperilla, ei salakirjoituksena missään. Luojan kiitos minulla on tietynlainen loogisuus salasanojen kanssa ja 27 yritys onnistui.
Takaisin työelämään... Pääsen siis työhön liittyviin sähköisiin järjestelmiin kotoa käsin, koska kotikoneeni muistaa ne. Minä en. En tiedä, muistaako työkoneeni niitä. Näppäränä tyttönä päätin, että vaihdan salasanat, sittenpähän tiedän ne työkoneellakin. No ei käynyt. Ei, koska en pysty salasanan vaihtojutussa kirjoittamaan sinne sitä vanhaa salasanaa, koska sen tietää vain tietokoneeni, en minä. Toisaalta, en tiedä onko ongelma se vanha salasana, koska kone herjaa vain "problem" mutta ei kerro missä problem sijaitsee. Voi toki olla, että muistankin salasanani oikein, mutta järjestelmä herjaa loogiselle systeemilleni tai olen syöttänyt sinne sellaisen salasanan, jota olen käyttänyt joskus unissani vahingossa sehän olisi täysin salasanaturvallisuuden vastainen ja aiheuttaisi ennennäkemättömän tietovuotoriskin. En kuitenkaan uskalla kokeilla, onko muistamani salasana oikea, koska jos se ei ole, niin muistaako kotikoneeni sitten sen vanhan vai väärin syötetyn salasanan?
Yhtäkaikki, pääsen nyt siis kaikkiin järjestelmiin kotikoneeltani. En tiedä, tarkoittaako tämä sitä, että joudun tekemään for ever etätöitä, vai sitä, että joudun maanantaina ottamaan nöyrästi yhteyttä atk-tukeen, niinkuin kaikki muut yhtä urvelot salasanojen käyttäjät.
Näpsäkkä ihminen olisi tietysti kirjoittanut salasanat johonkin ylös. Niin minäkin. Ongelma vain on, että en näköjään ole päivittänyt listaa sitten vuoden 2014. En, koska koneeni muistaa ne itse. Näpsäkkä ihminen olisi ehkä jättänyt töihin jonkunlaisen vihjeen salasanasta. Jos sellainen löytyy (en muista sellaista tosin jättäneeni), saan siitä tuskin mitään selvää. Se lienee niin salaisesti kirjoitettu, että edes minä itse en sitä ymmärrä. Puhumattakaan siitä, että tuo salainen viesti pitäisi ensin löytää jostain niin salaisesta kätköstä, että en edes itse tiedä missä se on.
Minulla on siis kaikki asiat hyvin, kunnes menen töihin. Pääsen kaikkiin järjestelmiin, kunnes menen töihin. Mielestäni tämä on universumin tapa kertoa, että minun ei pitäisi mennä töihin.
Huomenna aion katsella vaatekaappiani ja miettiä onko siellä mitään vaatteita, joita voi laittaa töihin päälle. Jos ei ole, se on jo toinen merkki universumilta. Mutta se on huomisen valmistautumista, ei vielä mennä niin pitkälle!

keskiviikko 3. elokuuta 2016
Rouva E, täti, ja ylpeä siitä!
Olen saanut pienen palan Pariisia kotiimme, Metsärinteelle. Itseasiassa kaksi palaa, kaksi ihanaa pientä energistä poikaa, siskonpojat. Lapsettoman elämä heittää aikamoisen kuperkeikan kun elämään astuu 6 ja 8 vuotiaat viikarit täynnä kesäloma innostusta. Onneksi takana on jo muutama vuosi kokemusta vastaavasta, ja joka vuosi pojat ovat vuoden vanhempia, eli helpommaksi pitäisi mennä, sanovat muut.
Tietyissä asioissa olen varmasti mukava täti. Jaksan riehua, leikkiä, keksiä kivaa tekemistä, viedä elokuviin ja mäkkäriin, uida, kokata ja lukea poikien kanssa. Olen varautunut siihen, että viikko mennään lähes kokonaan lasten ehdoilla. Tähän ei vanhemmat arjessa pysty, eikä tarvitse pystyä, siksi on olemassa tädit. Jaksan myös kuunnella, keskustella lego Ninjago hahmoista ja koulukavereiden isien vahvuuksista sekä pohtia tapaako taivaassa kuoleman jälkeen Messin, ja voiko ihminen kuolla nuorena ja jos voi, niin onko Jumalaa olemassa. Joskus kysymysten loputon suo väsyttää, mutta viikon jaksaa jaksaa jaksaa.
Tädin etuoikeuksiin kuuluu myös antaa sellaisia oikeuksia mitä ei ehkä kotona saa. Kauniina kesäpäivänä saa juosta nakke-nakupellenä koko päivän, saa välipalaksi karkkia ja jos siltä tuntuu, niin lähdetään jätskille (tosin silloin housut pitää pistää jalkaan). Jokailtaiseen saunarituaaliin kuuluu saunajuoma, limu tai mehu, pojat saavat päättää.
On asioita, joissa en ole ollenkaan hyvä. En ensinnäkään erota 6 ja 8 vuotiaan vaatteita toisistaan. Viime vuonna pikkumiehillä taisi mennä hermot ainaiseen kyselyyni, tai sitten äiti huomasi kotona, että pojilla oli toistensa vaatteet yllä, joten tänä vuonna suurimpaan osaan vaatteista on kirjattu sen omistajan nimikirjain. Loistava idea, helpottaa tädin toimintaa. En myöskään osaa arvioida, mitä vaatteita milloinkin kannattaa laittaa päälle. Välillä pojat hautuvat pitkissä housuissaan ja välillä vetävät käsiä sisään t-paitaan palelluksissaan. Pojat oppivat melko omatoimisiksi sählätessäni vaatteiden kanssa :) Sen olen oppinut, että mukana kannattaa aina olla vermeet trooppisesta helteestä arktiseen todellisuuteen. Pojista on huvittavaa kun tarkistan hampaiden pesun. Mielestäni alle 7 vuotiaan lapsen hienomotoriikka ei vain voi riittää tarpeeksi hyvään hammashuoltoon. Ja 8 vuotias saa saman kohtelun kuin pikkuveljensä :)
Tietyissä asioissa olen tiukka täti. Ruutu-aika (tv ja videopelit) on tarkkaan säädelty ja ajoitettu ruokailujen jälkeen (mahdollistaa keittiön siivouksen). Ylimääräiset leffa-illat ovat ehkä juuri tämän takia super-suosittuja. Ruokapöydässä lautanen syödään aina tyhjäksi, asiasta ei keskustella. Kesäläksyt tehdään päivittäin (tai ainakin silloin kun täti muistaa ne), niitä vastaan ei pullikoida.
Tärkein sääntö on, että sovituista asioista pidetään kiinni. Niin pojat kuin me aikuiset. Joka aamu aamiaisella mietimme mitä kivaa teemme tänään. Mietimme myös ruokamenyyn, jonka suunnittelemme yhdessä, ja osittain toteutammekin yhdessä. Poikia helpottaa, kun he tietävät miten päivä etenee. Minä lupaan että kaikki sovitut kivat asiat toteutetaan ja pojat lupaavat olla kiltisti. Ja niin he ovat!
Nämä tädin täyshoitola viikot ovat minulle erityisen tärkeitä. Annan silloin kaikkeni. Uskon, että pojillekin yhteinen aika on mukavaa. Ainakaan kertaakaan ei ole tullut itkua koti-ikävän takia (josta varmasti tuon ikäiset kärsivät näin pitkällä ajalla). On jotenkin suloista, kun Metsärinteen valtaa lasten elämä: leluja pitkin poikin, kirjat hujan hajan ja pieniä lippiksiä ruokapöydällä. Talo tuntuu heräävän eloon. Lapsettoman elämä heittää kuperkeikkaa kun pojat valtaavat talon. Onneksi enemmän hyvässä kuin pahassa. Kun pojat lähtevät, täti lepää (=nukkuu) viikon. Mutta on se sen arvoista!
Rouva E, ylpeä täti

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)