Nytku vai sitku?

Ihmiset voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: nytku- ja sitku-ihmiset. Itse kuulun nytku-ihmisiin. Se tarkoittaa, että teen kaiken mahdollisen kivan nyt, enkä sitku joskus, kun olen esim. eläkkeellä. En kerää rahaa tai plussapisteitä, matkaoppaita tai elämää suurempia toiveita odottamaan jotain suurta vapautusta, valtavaa tyhjää aikaikkunaa, jolloin voin tehdä kaikki ne sitku-asiat, joita olen elämäni varrella kerännyt. 

Voisin olla sitku-ihminen. Ikäryhmäni pääsee eläkkeelle ehkä 70-vuotiaana ja silloin tuskin on mitään valtavia eläkerahoja käytössä. Tätä menoa terveydenhuolto lakkaa todennäköisesti olemasta ennen eläkeikääni, tai ainakin meidät eläkeläiset on priorisoinnin nimissä suljettu sen ulkopuolelle. Ikäryhmälleni on noin 2-vuotiaasta lähtien piirretty kauhukuvaa tulevaisuudesta, josta ei voi selvitä hengissä ilman valtavia säästöjä, osake- ja eläkesijoittamista ja tiukkaa tauotonta työntekoa. Mieleen tulee väkisinkin hieman körttiläinen ajattelu ilon syntisyydestä: voithan sinä sitten haudassa iloita! Näistä ajatuksista voisi hyvinkin alkaa stressata jo tässä reippaasti alle 50-vuoden iässä. 

Tai sitten voi ajatella toisin. Ystäväpiirissäni erilaiset sairaudet ovat nostaneet päätään. Ikäryhmäni  nuoret kertovat syövistä, sydänkohtauksista ja muista fataaleista sairauksista. Estonian vuosipäivä muistutti, että elämä voi olla yhdestä keulavisiiristä kiinni. Tai se voi olla kiinni yhdestä whatsup-viestistä kun sen joku kusipää näpyttelee auton ratin takaa. Pieni heilahdus terveydessä, tai moottoritiellä, ja sitku-elämää ei tule. Elämä päättyykin nytku. 

Kun sitku-elämää ei tule, jääkö jotain tekemättä? Olen päättänyt, että omalla kohdallani ei jää. Teen kaiken sen, mihin vain pystyn: nautin elämästä, kerään kokemuksia, matkustan, syön jotain erityisen hienoa, hyvää ja pahaa, ja vastapainoksi nautin täysin rinnoin roskaruokaa, maistelen ja haistelen elämää, käytän rahaa omaa mieleni mukaan ja halutessani uppoudun sohvan nurkkaan netflix maratonille. En elä kuin viimeistä päivää, mutta elän niin, että jokainen päivä voisi olla viimeinen. Mitään ei jäisi tekemättä (paitsi ehkä se avaruusmatka, joka saattaa jokatapauksessa jäädä vain haaveeksi). 

Jos joskus jään eläkkeelle, en usko katuvani yhtään nytku-tekemääni päätöstä. Saatan ehkä katua niitä sitku-päätöksiä, jotka saattavat jäädä ikuisiksi sitku-asioiksi. En nimittäin usko, että yhdenkään sitku-asian syyt (esim. työ, raha, perhe, keittiöremppa) ovat yhtäkkiä kaikki poissa. 

Parasta nytku-elämässä on se, ettei sitku-vanhana tarvitse vanhainkodissa valehdella. Ja jos joskus kuolen (kuten Kekkonen aikanaan kirjoitti), en saa mukaani sitku- enkä nytku-elämääni. Sen pituinen se. 

Rouva E, nytku elossa.