tiistai 8. syyskuuta 2026

Mieluummin vainaja kuin pesänhoitaja

Hoidan edesmenneen sukulaiseni kuolinpesää. Ajattelin, että nykymaailmassa se on helppoa, kaikki toimii diginä ja jos esim. kiinteistön, auton ja passin saa digipalveluina, niin pankkiasioiden hoito on helppoa kuin heinänteko.

Pankkiasioiden hoitoon tarvitsee valtakirjan. Anteeksi, valtakirjoja. Kyllä, monikossa. Yksi ei riitä. Jokainen pankki haluaa oman, erilaisen, samoilla tiedoilla. Eihän siitä tulisi mitään, jos op:ssa toimisi valtakirjalla, jossa ei olisi op:n logoa. Plus muut valtakirjat että saa suljettua puhelinliittymät, peruttua lehdet ja mitä näitä onkaan.

Pankkiasioiden hoitoon tarvitsee vainajan perukirjan. Eikä vain vainajan, vaan lähes koko suvun perukirjat. Liitteineen. Ja sukuselvitykset kaikilta siitä asti, kun ovat olleet naimaiässä. Niitä sitten metsästetään kissojen ja koirien kanssa, pyydetään kuvia sieltä täältä, joku virkamies könyää arkistoon etsimään paperidokumenttia, vuodelta 1995. Pitää olla avioehdot, testamentit, tiedoksiannot, tiedoksisaannit, olen elossa ja mitä näitä nyt onkaan. Paitsi yhteen pankkiin, sinne riittää vähempikin. Tai riitti siihen saakka, kun kysyin, että ettekö halua näitä, kun XX pankki halusi? ”No joo, voidaan me haluta nekin”. Vitun amatööri!

Dokumentit pitää saada digiversioksi, eli kaikista kuvat.Paitsi tietysti yhteen pankkiin, jonne kaikki pitää viedä paperilla paikanpäälle. Pitää varata aika, digitaalisesti tietysti. Aikoja ei ole saatavilla, koska nykyaikana kaikki hoidetaan diginä, you know. Paikanpäällä pitää sitten mennä mobiilipankkiin, että saa laitettua jonkun tiedon sitä kautta. Ei, virkailija ei voi itse sitä näpytellä, pitää mennä mobiiliin. Siinä sitten istut pankissa virkailijaa vastapäätä ja näpyttelet mobiilia. Virkailija ottaa kaikista dokumenteista kopiot. Auta armias, kun yksi dokumentti onkin vain diginä. No se pitää sitten lähettää verkkopankin kautta. Eikö käy mobiili? No ei tietenkään, pitää olla verkkopankki, kyllähän sen nyt jokainen tietää!

Voitte kuvitella, että tässä tovi vierähtää. Hautajaiset on pidetty, vainaja ehtii maatua ennen kuin pankkiasiat ovat kunnossa.

Onneksi pankkiin voi sentään lähettää laskuja maksettavaksi netin kautta. ”nappaa kuva laskusta ja lähetä se meille”. Pankki tietää varsin hyvin, että kuoleman jälkeen kaikki laskut tulevat paperilla. Kaikki. Kaikki. Muistatteko aikaa, jolloin postilaatikossa oli yli 20 kirjettä? Ettekö, odottakaa että pääsette hoitamaan kuolinpesää! Nappaan siis jokaisesta laskusta kuvan, koska diginä niitä ei voinut minulle toimittaa, ja pankki haluaa ne diginä. Syötän laskut järjestelmään.

Saan tiedon, että xx päivänä toimittamasi laskut maksetaan eräpäivänä. Minulle ei jää talteen mitään tietoa diginä lähetetyistä laskuista, miksi jäisi, eihän ne minulle kuuluu! Sitäpaitsi onhan minulla ne paperit, johon sitten yritän kirjoittaa, milloin kuva on toimitettu pankkiin. Kynä ja post-it tarra-mikä loistava arkistointitapa digiaikana!

Tiliotteesta sitten joskus  selvitän onko kaikki laskut maksettu ajallaan. Karhukirje todistaa että kaikkia laskuja ei ole maksettu. Soitto pankkiin: mitä on tapahtunut? Olenko kenties unohtanut lähettää kuvan juuri tästä laskusta? Onko laskussa ollut joku ongelma? Saan vastauksen ”emme voi kertoa, pankkisalaisuus you know” Tässä vaiheessa alkaa pitkäjänteiseltäkin pesänhoitajalta mennä hermot. ”Koittakaa rouva ottaa nyt rauhallisesti, ei asioiden hoitamisesta tule mitään jos te tuolla tavalla hermostutte”.

Rouva E, kohta vainaja itsekin