Marraskuu

Marraskuu, tuo syksyn pimein ja masentavin kuukausi on taas täällä. On harvoja kuukausia, jotka ovat yhtä masentavia kuin marraskuu. Marraskuuhun kiteytyy kaikki se ikävyys, mitä Suomen neljässä vuodenajassa on. Se on se, kun ei ole oikeastaan mikään vuodenaika.

Mutta onko marraskuu oikeasti niin kamala? Mitäs jos marraskuuhun suhtautuisikin positiivisesti? Kyllä tästä(kin) kuukaudesta jotain iloa pitää saada:

+ saa olla kotona, ei ole pakko lähteä ulos koska on muka "hyvä ilma"
+ saa mennä ajoissa nukkumaan pimeyden turvin
+ saa nukkua pitkään (jos ei ole arkiaamu)
+ pitkistä yöunista huolimatta saa olla väsynyt (koska marraskuussa on ihan ok olla väsynyt)
+ kodin pölyt ei näy auringonpaisteessa, koska auringonpaistetta ei ole
+ tv:stä voi hyvällä omallatunnolla katsoa hömppää, koska ei ole muutakaan tekemistä, tai ei ainakaan tarvitse jaksaa tehdä mitään muuta, koska väsyttää
+ saa syödä roskaruokaa, koska ei jaksa tehdä oikeaa ruokaa
+ saa syödä karkkia, koska väsyttää
+ saa polttaa takkaa ja kynttilöitä, koska on pimeää
+ säärikarvoja ei tarvitse ajaa, koska voi alkaa käyttää paksuja sukkahousuja hameen kanssa
+ on ymmärrettävää näyttää kalpealta ja väsyneeltä
+ ei tarvitse vielä kiirehtiä joululahjaostoksia, mutta voi silti jo vähän fiilistellä joulua
+ voi paheksua niitä, jotka jo marraskuussa laittavat jouluvalot
+ vaihtoehtoisesti voi ihailla niitä, jotka jo marraskuussa laittavat jouluvalot
+ voi itse laittaa jouluvalot ja kutsua niitä kausivaloiksi
+ ei tarvitse laihduttaa, koska ei tarvitse ihan heti olla bikinikunnossa (paitsi jos lähtee etelän matkalle)
+ voi lähteä etelänmatkalle hakemaan valoa ja väriä elämään
+ ei ole hyttysiä, eikä muita ärsyttäviä ötököitä, eikä käärmeitä
+ ei tarvitse leikata nurmikkoa eikä kitkeä rikkaruohoja
+ perisuomalainen small talk (=sään haukkuminen) on helppoa

No niin, löytyihän tästä(kin) kuukaudesta 20 hyvää puolta. Taidankin sytyttää kynttilät, pistää takan tuleen, hakea kaapista ison pussin karkkia ja vetäytyä sohvanpohjalle tuijottamaan hömppä tv-ohjelmaa. Mitäs tässä ollessa, marraskuussa!

Rouva E

Maailma muuttuu veikkoseni

Tänään on uutisissa puhuttu varusmiespalveluksesta, tuosta miesten pyhästä lehmästä. Varusmiesten koulutus uudistuu, siihen lisätään mm. simulaatio ja etä-opiskelua. Nopeimmat miehet ovat jo ehtineet ärähtää otsikoista iltapäivälehtien kommenttikentillä ja somessa: "Mitä helvettiä? Eihän tuo ole enää edes armeija!" "Silloin kun minä olin nuori, talvisin oli lunta, hiihdettiin kouluun ja varusmiespalvelus oli todellinen armeija, se teki miehestä miehen!" "Joo ja kun sota syttyy kaverit eivät osaa tehdä mitään vaan pitää olla palvelija joka hoitaa kaiken. Nykyajan nuoret osaavat just ja just laittaa kännyt ja tabletit lataukseen"

Maailma muuttuu Veikkoseni, mutta palataan hieman ajassa taaksepäin...

Katselin eilen netflixistä täysin fiktiivistä ohjelmaa, joka ajoittui jonnekin keskiajalle ja kertoi ritareista. Oi, niistä urheista, jotka taistelivat mies miestä vastaan apunaan vain miekat ja jousipyssyt. Veikkaanpa, että suomalainen keski-ikäinen "tosimies" ei armeijassa pelkästään näiden aseiden käyttöä harjoitellut... Ei, koska maailma muuttuu, kyllä 1990 luvulla tiedettiin mitä armeijan pitää olla (paitsi tietysti sen ajan keski-ikäisten miesten mielestä, joiden mielestä vain sota opettaa). Silloin oli silloin ja nyt on nyt. Ottamatta sen enempää kantaa armeijaan, voin sanoa, että oppimiskäsityksemme ovat onneksi kehittyneet keski-ajalta, sekä 1980-luvulta. Ja kyllä arvon miehet, myös oppimisympäristöt muuttuvat, eli armeijan tilojen on muututtava. Eikä auta keski-ikäisen miehen valittaa nykysukupolven pullamössöistä, ihan yhtä pullamössöiltä näytätte te, kun teitä vertaa keski-ajan ritareihin. Uskoisin, että myös sotatiede on kehittynyt, ainakin aseet ovat (ja kyllä, tiedän tämän vaikka olen nainen ja vaikka en ole käynyt armeijaa).

Muistan kun 1990-luvulla naiset pääsivät suorittamaan varusmiespalvelusta. Eräs tuntemani tosimies totesi asian olevan hyvin hyvin hankala, piti kuulemma rakentaa uusia suihkuja ja vessoja. Ja vessoihin piti laittaa ovet! Eihän se nyt käynyt päinsä ollenkaan että vessoissa olisi ovet. Kyllä kunnon sotilas paskoo muiden edessä, sodassa ja rauhassa. Emme edes keskustelleet mahdollisuudesta, että nainen komentaisi miehiä. Se oli vielä liian kipeä asia. Kuitenkin maailman historia, lähihistoriaa myöten, tunsi jo tuolloin armeijoita, joissa palveli sekä miehiä että naisia. Nämä armeijat olivat tosimiehen mukaan erinomaisia sotakoneistoja.

Suuntana pitää kuitenkin olla tulevaisuus. Ajattelisin, että sodankäynti on aikansa lapsi. Keskiajalla heiluivat miekat ja kirveet, isovanhempamme sotivat Suomen puolesta lumihangessa jonkunlaisen pyssyn kanssa, nykyään miehittämättömän tutkassa näkymättömät koneet tuhoavat vihollisen aluetta ennenkuin ensimmäinenkään sotilas on edes lähtenyt paikanpäälle. Mitä sodankäynti on tulevaisuudessa, en tiedä. Mutta ne jotka tietävät, tietävät myös, miten tulevaisuuden sodankäynnin osaajia koulutetaan. Voi olla että suivaantuneen iltasanomien lukijan kommentti "Nykyajan nuoret osaavat just ja just laittaa kännyt ja tabletit lataukseen" onkin melko tärkeää tulevaisuuden sodankäynnissä.

Itse olen suunnattoman iloinen, että Suomen armeija ja varusmiespalvelus siirtyvät nykyaikaan, opettamaan tulevaisuuden maanpuolustajia, eikä simputtamaan alempiaan ja lisäämään kurjuutta, vain sen takia, että niin on aina tehty.

Rouva E (josta olisi ehkä tullut pirun hyvä sotilas)

Voiko elämässä selvitä hengissä?

Katsoin eilen tv:stä mikälie ohjelmaa mikälie kanavalta, joka käsitteli kemikaaleja. Ohjelmassa oli perhe-rukka, jonka ison hienon omakotitalon oli vallannut home, ja koko perhe oli sairastunut. Surullista. Samaisessa ohjelmassa professori-asiantuntija arvioi toimittajan käyttämät kemikaalit meikeistä puhdistusaineisiin. Lähes kaikki tyrmättiin. Ei saa käyttää, ei suositella, voi aiheuttaa allergiaa.

Ohjelman jälkimainingeissa jäin pohtimaan, voiko nykypäivänä elää mitenkään oikein? 

Puhdistusaineet:  Ei saa käyttää, tai ei tarvitse. Kaiken maailman suihkeet sisältävät pahis kemikaaleja. Mikrokuituliina ja vesi riittävät kuulemma kotona. Kodin ei tarvitse olla steriili ympäristö. Muistan kuitenkin lukeneeni artikkelin, että mikrokuituliinat sisältävät jotain mikä olisi terveydelle vaarallista. No, käytetään höyrypesuria. Ai mutta sehän on tehty muovista, siitä helvetin esikartanomateriaalista, joka allergisoi kaikki. No, pelkkä vesi. Hei haloo, vedestä on maailmassa pula, ja minä aion oikein lotrata sillä, koska öljytahraa on muuten vaikea saada pois keittotasolta! Ei hyvä! Eipä ole pelkoa steriilistä kodista. Toinen asiantuntija taas varoittaa, kuinka kamalan nimiset superbakteerit lymyävät jokaisessa likatahrassa valmiina hyökkäämään pahaa-aavistamattoman asukkaan kimppuun. Puhumattakaa siitä joku aika sitten valtavaa huomiota saaneesta kuvasta, jossa oli pölypunkki suurennettuna kerta miljoona. 

Ruoka: Pitää syödä kalaa, liha on ehdoton nou nou. Ilmastonmuutos katsos, älä syö lihaa! Syö kalaa, paitsi itämeren kalaa, koska siinä on todettu olevan kemikaaleja, jotka ovat nou nou. Eli syö jotain muuta kuin itämeren kalaa. Ai siis sitä, joka roudataan tänne jostain kauempaa? No ei tietenkään, koska sehän lisää ilmaston lämpenemistä, suosi lähiruokaa. Järvikalat? No joo, mutta älä nyt ryöstökalasta järviä tyhjäksi. Kasvikset ja viljat, periaatteessa ihan ok, mutta niistä kun ei ihminen saa ihan kaikkia tarvitsemiaan ravintoaineita. Tai saa, jos syö papuja ja monipuolista kasvisruokaa. Ja mielummin lähiruokana, ekologisesti viljeltynä. Fakta nyt kuitenkin on, että Suomessa kasvaa peruna ja ruis ja pari muuta lajia ns. luonnonvaraisesti. Ja niitäkin pitää kuivina kesinä kastella. Ai ai, taas muistuttaisin siitä vedellä lotraamisesta... Lehdistä saa kaikenlisäksi lukea, kuinka jokainen ruoka-aine on pahasta: muna lisää kolesteroolia, sokeri hajottaa hampaat, pikaruoka altistaa syövälle. Kerran luin artikkelin, jossa sanottiin että porkkanallakin on tunteet. Syö siis kynsiäsi (paitsi jo olet juuri kaivanut nenää tai takapuoltasi). Vitamiinit ja pilleri saa purkista. Paitsi älä käytä muovipurkkeja, ja mieti miten nekin pillerit on valmistettu, ajattele mitä energian tuhlausta ja ympäristön saastuttamista! 

Asuminen: pitää asua puutalossa. Jos ei asu, voi altistua kemikaaleille. Kannatta myös miettiä miten ja mistä puut on kaadettu? Ettei vaan olisi käytetty ympäristöä tuhoavia laitteita, jotka kulkevat bensalla, käyttävät öljyä ja tuottavat saastetta pakoputkesta. Mieluiten pitäisi hakata puut itse käsin ja kantaa hartiapankin voimin paikoilleen. Talon sähköt voi jo saada ekologisesti, mutta yhtäkaikki, jopa sähkölle voi allergisoitua. Ei hätää, talon voi lämmittää puulla. Kunhan muistaa, että puun polttaminen aiheuttaa pienhiukkasia, jotka tuhoavat lopulta maapallon. Ja auta armias, jos sytytät sen takan väärin, tai käytät vääränlaista puuta! Vesivessa, mikä turhake! Hyvää käyttökelpoista vettä käytetään ihan turhaan. Huussi olisi parempi, paitsi että sen jätökset taas rehevöittävät jotain. Älä siis kakkaa, äläkä pissaa, tai jos teet niin, niin säilö jätös muutaman vuoden johonkin, jotta se hieman laimenee ja on käytettävissä lannoitteeksi kasvisravinnolle, jota syöt. Ja vessapaperi, mikä synti! Tiedätkö kuinka paljon paperitehdas saastuttaa? Olkoonkin että käytetään kierrätyspaperia, yhtäkaikki, tehtaassa nekin tehdään. Vessapaperi tukkii viemärit ja on ongelma vesistöissä. Käytä siis bideetä, paitsi, että taas lotraat vedellä! Hmm. voisiko tässä hyödyntää sadevettä? Ja se vessapaperirullan hylsy, älä heitä pönttöön, älä polta, äläkä nyt sillä lisää maallista roskamäärääsi! Pitääkö se syödä kun ei siitä muuten oikeaoppisesti pääse eroon? Pölyähän kotona ei saa olla, koska se allergisoi. Millä siitä pääsee eroon? Pölynimuri? Ei käy, on usein muovia ja kuluttaa sähköä. Ja mihin sitäpaitsi saa hävittää pölypussin? Harja ja rikkalapio? Toimivampi, mutta mihin hittoon ne pölyt hävitetään??? Ei kai sentään ulos kauniiseen luontoon???

Roskat: Bioroska, muoviroska, metalliroska, paperiroska, kartonkiroska, kierrätysroska. Yhtäkaikki, kaikki roskat ovat huonoja. Ne tuhoavat maapallon. Onhan se hienoa, että voidaan kierrättää, mutta oletko ajatellut millä nuo eri roskatyypit haetaan ja miten niitä käsitellään? Itse hoidettu komposti lienee ainoa oikea. Mutta ei sellainen muovinen, koska muovista välittyy myrkkyjä. Eikä avokompostia suosita, koska se lisää tuhoeläinten määrää, joka puolestaan lisää niiden kantamien bakteerien leviämistä. Pitääkö roskat siis syödä? No en suosittele, koska se kakalla käynti oli jo hieman kyseenalaista sen vessan takia. 

Meikit ja lotionit: Turhakeet. Älä käytä. Jos käytät, niin käytä luonnonmukaisia, jotka eivät sisällä parabeeneja, väriaineita, hajuaineita, tai muitakaan aineita. Facebookin luonnonkosmetiikkaryhmässä kuitenkin ilmeni, että kun vaihdat kaikki keinotekoiset kemikaalit luonnonmukaisiin, se lisää kemikaali allergiaa. Samanhan ovat tutkijat todenneet bakteerien kanssa: liian steriili ympäristö lisää allergioita. Älä siis käytä meikkiä. Sehän ei itseasiassa ole sinun ongelmasi vaan niiden jotka joutuvat katsomaan rumaa naamaasi. Älä käytä lotioneita. Sivele itseesi sitä kaikentekevää ihmettä eli kookosrasvaa. Mistähän sekin tulee? Sitä tuskin on tekee joku hyvinpalkattu työläinen käsin ja se tuskin kuljetetaan Suomeen kävellen (ainoa ekologinen liikkumistapa, tosin kuluttaa kenkiä, joiden tekeminen voi olla ekologinen katastrofi). Se siitä siis, ei auta kun riemastuttaa kanssaihmisiä hilseilevällä iholla. Suomen talvi kun ei ole se kaikista hellin iholle. Äläkä käytä dödöä, se vähintään tukkii ihohuokoset alumiinilla. Ja jos ei yhtään kevyempi kama toimi (ja muista, ettei se saa olla muovihylsyssä, koska muovi tappaa), niin tarvitseeko sitä ollenkaan. Taas ongelmasta kärsivät enemmän kanssaihmiset, kuin sinä itse. 

Listaa voisi jatkaa loputtomiin: puutarha, järvet, meret, kotieläimet, elektroniikka, vaatteet jne. Jos näistä ei vielä saa stressiä, niin onneksi iltalehdessä on vähintään viikottain kerrottu, kuinka olet aina harjannut hiukset väärin, keittänyt kananmunan väärin, puhdistanut silmälasit väärin, avannut oven väärin, mitannut spagetin väärin, pukeutunut väärin, saunonut väärin, nukkunut väärin, noussut ylös sängystä väärin, kirjoittanut blogitekstisi väärin ja elänyt koko elämäsi väärin. 

Lopulta ihminen kuolee, no ihmekös tuo kun elämässä ei kertakaikkiaan voi tehdä mitään oikein!

Rouva E - still alive

Elämäni linnut

Linnut osa 1: undulaatit

Kun olin pieni, sain isoäidiltäni kaksi undulaattia. Toinen oli valkoinen ja toinen vihreä. Toisen nimi oli Tipi, toisen nimi muistaakseni Tupu. Toinen kuoli ja sain uuden. Niin tapahtui usein. Luulen, että sitä mukaa kun lintuja kuoli, isovanhempani ostivat uuden. Lintujen vaihtunutta väriä selitettiin milloin sulkasadolla, milloin iällä. Kerran kuitenkin tajusin että valkoinen lintu oli kuollut. Voi elämän kauheus. Mamini teki linnulle pienestä pahvilaatikosta kauniin arkun, jonka päälle kiinnitettiin pieni punainen ruusu. Arkku oli niin kaunis etten olisi halunnut haudata sitä. Eräänä päivänä se oli "haudattu". En koskaan käynyt haudalla. Sen jälkeen ei enää tullut uusia lintuja. 

Linnut osa 2: papukaija

Kun olin nuori, vietin paljon aikaa Espanjassa. Eräänä päivänä olimme rannalla ja lounasaikaan kävimme syömässä rantakuppilassa. Päälläni oli bikinien päälle vetäisty hihaton toppimekko. Kuppilassa oli mies, jolla oli valtava valkoinen papukaija. "juu teik pöörd, ai teik piktöör, juu pei mani". Ei kiitos, no gracias, non merci, ja nou thänk juu! Kielloista huolimatta mies asetti linnun olkapäälleni. Voin vieläkin tuntea, miltä ison linnun kynnet tuntuivat paljaalla olkapäälläni. Sain lievästi sanottuna kohtauksen, jonka seurauksena papukaija pelästyi ja levitti siipensä. Sain siis kynsien lisäksi siiven naamalleni, papukaija sai lähes sydärin, äitini sai hepulin, kuppilan pitäjä sai raivokohtauksen ja papukaijan omistaja sai elinikäisen porttikiellon kuppilaan. Minä sain lisäksi elinikäiset traumat ja ilmaiset ruuat.

Linnut osa 3: lokki

Tästä hieman vanhempana kävelin serkkuni kanssa Helsingin kauppatorilla. Puhuimme keskenämme ranskaa, vaikka serkkuni oli Suomessa opiskelemassa suomenkieltä. Kaikki kauppatorilla käyneet tietävät, että paikka on lokkien valloittama. Elettiin aikaa, jolloin lintuja ei hätyytelty siimoilla, vaan linnut tulivat ja ottivat minkä halusivat, lensivät pois, ja jättivät vielä märän koston ilmasta. Sattuipa siinä sitten, että lokki lennähti serkkuni jäätelön kimppuun. Kuului huuto "helvetin mouette" kun jäätelö lennähti parempiin suihin. Itselläni oli takki, jonka taskut olivat ns. aukinaiset. Eipä mennyt aikaakaan kun tuo helvetin mouette paskoi suoraan taskuuni. Kosto. 

Linnut osa 4: harakka vai mikä lie

Aikuisena istuin ystäväni kanssa Porvoolaisella kesäterassilla. Pöydässä ehkä Porvoon parhaat ranut ja joku kylmä juoma. Johan niitä ranuja alkoi joku perhanan pöllö himoita. Yksi äkkinäinen syöksy ranuja kohti ja kaksi täyttä pelkoa sisältävää sotahuutoa. Ei jäänyt terassilla olijoille epäselväksi ettemme pidä linnuista. Sen verran taisi kotkakin säikähtää, että ranut jäivät. 

Linnut os 5: joutsenet ja hanhet

Metsärinteen ympäristössä asuu paljon lintuja. Erityisesti näin syksynä niiden seuraaminen on kiehtovaa. Pellolla levähtää isoja, ehkä satojen lintujen parvia, jotka ovat matkalla lämpimään. Joutsenet ja hanhet sulassa sovussa. Kun valtava lintuparvi nousee pellolta, meteli on korvia huumaavaa ja näky on mahtava. Nuo lähtevät linnun luovat itselleni kaipauksen lämmöstäjvja lähdöstä. Lähdöntunnelma on kaihoisa. Metsärinteen ikkunoista lintujen seuraaminen on turvallista. Ei pelkoa paskasta, ei pöllitystä ruuasta, eikä kynsistä olkapäällä. 

Linnut osa 6: haukka

Lempilintuni on Metsärinteen lähistöllä asuva hiiri/kana/jokumuuhaukka. Se lentelee peltojen yllä, leikkii tuulella, kaartelee, kiertelee. Joskus sillä on siippa mukana, ja pikkuinen poikanen. Kaikki kolme leikkivät ja ilmiselvästi nauttivat. Ikinä en ole yhdenkään niistä hyökkäävän, joten oletan niiden olevan kilttejä, ehkä jopa kasvissyöjiä. En tiedä tarkalleen mikä haukka on kyseessä, mutta yhtäkaikki, se on lempilintuni. Tai on ainakin niin kauan kun se pysyy tarpeeksi kaukana allekirjoittaneesta ja koirista.

Rouva E 

Saako ihminen olla tyytyväinen

Meillä suomalaisilla on kova kilpailuvietti. En nyt tarkoita sitä, että jokainen suomalainen seuraa jääkiekkoa tai jaksaa katsoa kun autot ajavat rataa ympäri, vaan ihan jokapäiväisiä asioita.

Otetaan pari täysin hypoteettistä esimerkkiä kahvihuoneesta:
Pirkko kertoo, että hänellä on ollut nuhaa nyt jo toista viikkoa. Liisa toteaa että niin hänelläkin, mutta sen lisäksi on ollut vielä yskää. No, Jussilla on myös ollut yskää, muttei nuhaa, ja hän kävi lääkärissä, ja nyt on antibioottikuuri päällä. Liisa kertoo, että viimeksi hän joutui syömään KAKSI antibioottikuuria, eikä siksi nyt halua lääkäriin. Tuija mainitsee, että joutuu koko ajan syömään lääkkeitä, nuhan, yskän ja puhjenneen umpisuolen takia. No, Pekka pistää hieman paremmaksi, ja kertoo  että hänelläpä jouduttiin se umpisuoli leikkamaan! Pirkolle on kuulemma tehty sama, mutta sai siitä vielä kaupanpäälle sairaalabakteerin ja siitähän se rumba syntyi. Koska kukaan ei voi ottaa "ultimate" korttia käyttöön, eli kuolemaa, keksii joku pian että hänelläpä on sellainen vaiva, että vaikka on juossut lääkärissä kohta 32 vuotta, kukaan ei ole keksinyt mistä se johtuu, ja kaikki maailman lääkkeetkin on kokeiltu ja niistä on saatu kaikki mahdolliset sivuvaikutukset ja pari kertaa on jouduttu viemään ambulanssillakin sairaalaan. Voittaja on löytynyt, kahvitauko on päättynyt.

Toinen esimerkki on työpaikan kuvaukset:
Riitta kertoo että hänellä on töissä uusi tietokone ohjelma, johon ei ole saanut perehdytystä. No, Harri ei ole saanut perehdytystä koko työhön. Erkki ei edes tarvitse perehdytystä, mutta esimies on mälsä. Riittan esimies se vasta mälsä onkin, ja koko työyhteisö. Pirjon työpaikalla tehdään organisaatiomuutos, josta mälsääkin mälsempi esimies ei tiedä mitään eikä kukaan tajua mistä on kyse, eikä yksikään tietojärjestelmä toimi. Eero toteaa ettei kukaan koskaan tajua ja työssäkäynti on yhtä tervanjuontia nykyään. Kaikki hokevat yhteen ääneen kuinka mikään ei toimi ja kaikki on suomeksi sanottuna perseestä, ainakin firman johto, joka ei todellakaan tajua yhtään mitään mitä "täällä oikeasti tehdään". Kisan voittaa se, kenellä on paskin työpaikka. Kingi on löytynyt!

Mitäs jos jollakulla onkin asiat ihan hyvin? Mitäs jos ei sairasta? Ei ole nuhaa, ei yskää, eikä umpisuoli temppuile? Voiko tilanteessa sanoa että mulla on kaikki hyvin? Siitä saa yleensä vastauksena sääliviä katseita ja lausahduksen "oo onnellinen" ja sitten katse kääntyy niihin sairastaviin ja kisailu jatkuu. Terve on pois kisasta, olkoon onnellinen. Ja terve on. Mutta auta armias jos terve sanoo että olenpa onnellinen kun en ole yhtä sairas kun te. No, eihän Pirkkokaan oikeastaan ole, vähän vain on nuhaa. Jussillakin yskä johtuu tod näk tupakoinnista. Liisa kertoo että jätti ehkä antibioottikuurista joka toisen pillerin syömättä.

Mitäs jos jollakulla on asiat hyvin töissä? Jos pitää työstään, työkavereista ja jopa esimiehestä? Mitä jos jonkun mielestä on kivaa mennä aamulla töihin, ja viihtyy työssään? Mitä jos organisaatiomuutos ei pelota, ja tietojärjestelmätkin toimivat siten että työt saa tehtyä? Mitä jos koko keskustelun kääntäisikin toisin päin? Riitta kertoisi että on töissä uusi tietokone ohjelma, jonka opetteluun meni aikansa, mutta joka kyllä helpottaa ainakin osittain työntekoa. Erkki olisi ottanut perehdytyksen omiin hyppysiinsä ja osaisi nyt toimia työssään. Pirjo miettisi, että organisaatiomuutoksen alkuhässäkän jälkeen jotkut asiat ehkä järkeistyvät ja jos Eero miettisi onko tervanjuonti todella siitä maksettavan palkan arvoinen ja ehkä miettisi työpaikan vaihtoa.

Tässä vaiheessa moni huutaa, että olisihan se helppoa jos asiat olisivat noin. No, asiathan ovat juuri siten kun me näämme niiden olevan.

Asia tuli mieleeni kun tänään, perjantaina, töiden jälkeen saavuin väsyneenä kotiin. Viimeiset kaksi viikkoa on olleet työntäyteiset, mutta olen saanut tehdä työtä, josta todella nautin, työyhteisössä, jossa on hyvä olla, hyvän esimiehen alaisuudessa ja mahtavien opiskeijoiden kanssa.  Tiedän olevani onnekas, tiedän että minulla on asiat hyvin, ja olen siitä onnellinen. Olen viimeisen kahden viikon aikana erilaisissa tilanteissa, eri yhteisöissä kuullut negatiivista kisailua enemmän kuin olisin halunnut ja olen tuntenut niissä oloni ulkopuoliseksi. Olen ollut hiljaa, kun en ole voinut osallistua kilpailuun. On helpompi jäädä itse ulkopuolelle, kuin todeta että onpa teillä asiat huonosti, onneksi itselläni on asiat hyvin. Tietänette varsin hyvin minkä reaktion se saisi aikaan.

Onko lesoilua hehkuttaa omaa hyvää oloa, terveyttä, ihanaa työtä, jos joku muu vihaa työtään, on sairas tai ei muuten vaan jaksa. Onko meillä suomalaisilla joku vanha körttiläisyys-ajattelu edelleen voimassa, jonka takia emme saa nauttia asioista, ainakaan ilman viinaa? Onko minun hyvä olo pois joltain muulta?

Testataan vielä lopuksi suomalainen kilpailuvietti. Minulla oli hyvä työviikko, ihanat kollegat, upeat ystävät ja mahtavat opiskelijat. En ollut kipeä, vaikka tänään hieman väsynyt. Nyt on sinun vuorosi, pistä paremmaksi tai tule ainakin samalle rimalle, kommenttikohta on vapaa!

Rouva E, terve ja työtyytyväinen

Alkoholiongelma

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen alkanut kiinnostumaan alkoholista. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, miten ristiriitaiset näkökulmat meillä suomalaisilla siihen on. Olemme mielestäni lähes naurettavia kun alkoholi astuu kuvioihin, enkä nyt tarkoita kännitoilailuja. Alkoholista puhuminen ilman sen hehkutusta on yhteiskunnassamme aikamoinen tabu, senkin uhalla, että joku tästä pahoittaa mielensä, aion kertoa viime viikkojen pohdintojani...

Suomalaisissa bileissä selvinpäin oleva nainen on: 1. raskaana 2. raskaana 3. raskaana. Se tuntuu olevan hedelmällisessä iässä olevan naisen ainoa mahdollisuus olla juomatta. Auto - huono selitys, sen voi aina tulla hakemaan huomenna kotiin. Aikainen aamu - huono selitys, kuka tarvitsee unta?Tahto olla juomatta - WHAT???? "kyllähän sä nyt YHDEN voit ottaa" "no ota nyt TOINEN". Sinäänsä hullua että puhumme alkoholiongelmista, kun alkoholittomuus tuntuu melkein olevan suurempi ongelmamme.

Suomalaisten mielestä alkoholia pitää ottaa. Mutta auta armias jos menee yli. Kerran voi naureskella oksentelulle tai älyttömyyksille, mutta toisen kerran jälkeen alkaa supattelu siitä, ettei kaveri taida oikein hallita itseään ja juomistaan, kyllä aikuisen ihmisen pitäisi, onkohan sillä ongelma? Krapularyypylle nauretaan silloin kun on oltu itse mukana bileissä, muiden näkökulmasta se viestii ongelmasta. On ihan ok ottaa viikonloppuisin, mutta ehkä ei viikolla. Tai ei ainakaan kovin paljoa. Ehkä lasi viiniä ruuan kanssa, koska etelässäkin tehdään niin, ja haluammehan me olla kansainvälisiä.  Väsyneen äidin on hyväksyttyä ottaa perjantai-iltana lasi viiniä. Hän on sen ansainnut. Entäs jos työtön yksineläjä ottaa joka päivä yhden, koska on väsynyt. Ei, ei käy, täytyy olla ongelma.

Jossain tuossa välissä menee raja.

Hyväksytyn ja paheksutun alkoholinkäytön raja on ihmeellinen. Missä se menee? Päivissä? Määrissä? Selityksissä? Viininharrastaja voi rauhassa maistella alkoholia vaikka päivittäin, käyhän lenkkeilijäkin lenkillä. Harrastus, katsos. Entäs jos harrastaa vodka-paukkuja, vain koska sattuu pitämään vodkan mausta? Ei mene läpi, ongelma on. Ruoka, paras selitys alkoholille! Täydellinen pihvi ja hieno punaviini, oi luxusta. Snägäriltä ostettu hampurilainen ja muovituopillinen olutta (ehkä hieman väljehtynyttä), ei käy, turha yrittää selittää että muka ruuan kyytipojaksi. Kahvin kanssa otettu konjakki korjaa kahvin, mutta yksistään otettu halpisviinapaukku menee vähän säälittävyyden puolelle. Mitä kalliimpi sitä hyväksytympi. Yhtäkaikki, alkoholiahan nekin ovat.

Kesä ja loma. Paras kausiselitys juomiselle. Kesän jälkeen huomataan, ettei juominen lopu yhtälailla seinään kuin kesä ja loma. Luvataan kuten Roope Salminen, ei ikinä enää. Eipä, odotas vaan kun alkaa pikkujoulukausi. Tipaton tammikuu taitaa olla ainoa syy olla kausi-juomatta, tosin sekin kuulemma on amatöörien hommaa. Se siis siitä.

Suomalaisittain tärkeintä näyttäisi olevan, mitä muut asiasta ajattelevat. Selityksiä, selityksiä, selityksiä. Pahin kännäilijä lähtee ehkä firman bileistä hyvissä ajoin kotiin, ei halua nolata itseään, on nimittäin turvallisempaa vetää loppuilta oman kodin turvassa. Seuraavana päivänä voi sitten rauhassa paheksua muita ja kiillottaa omaa sädekehäänsä. Ehkä alkoholinkäyttö hyväksytään niin kauan, kun kulissit pysyvät kasassa, ja kukapa niitä osaisi paremmin pitää yllä kuin se, jolla on jotain peiteltävää siellä alla.

Alkoholin ongelmallisuuden, tai oikeastaan sen juomatta jättämisen ongelmallisuuden huomaa parhaiten kun ei itse juo. Tai juo vain harvoin. Se itseasiassa on suurin synti:"joit kyllä Minnan juhlissa, mutta et meidän." Suomalaista on loukattu! Ja jos sitten vedät isäntäperheen viinat loppuun viimeistä pisaraa myöten, olet juoppo.

Suomalaisen jäädessä lomalle, faceen ilmestyy kuvia laiturista, varpaista ja alkoholista. Suomalaisen lähtiessä ulkomaille, faceen päivittyy kuvia paikallisista alkoholeista, ehkäpä jo lentokentältä. Mitä hienompi, sitä parempi. Muiden eurooppalaisten jäädessä lomalle tai lähtiessä ulkomaille, faceen ilmestyy kuvia iloisista ihmisistä, ei alkoholista. Eli se siitä meidän "eurooppalaisesta" viinikulttuuristamme.

Miten alkoholin kanssa sitten pärjää? Voiko ottaa ottamatta? Olemme ystäväni kanssa tehneet testejä. Olemme ottaneet juhliin tai muihin sosiaalisiin tilanteisiin mukaan viinipullon, ehkä jopa kaksi. Siinä sitä sitten on lipitetty illan aikana ja kaikki on ollut hyvin. Kukaan ei ole huomannut että kyseessä on alkoholiton viini. Hullu luonne mahdollistaa sen, ettei kukaan tajua että olemme olleet selvinpäin, ja ihan yhtä sekavia kuin pienessä maistissa olleet kanssaihmiset. Vasta kun poistumme juhlista autolla ja juoni paljastuu, tulee paheksuvia katseita, mutta siinä vaiheessa meikäläisistä näkyy enää perävalot. Joten paheksukaa vaan!


Rouva E, ei raskaana, mutta ei absolutistikaan

P.S. Jos nyt mietit, että mitkähän bileet Rouva E on juhlinut alkoholittoman viinin voimalla, niin ne saattaa hyvinkin olla sinun bileet. Mitäs siihen sanot?

Pieni ruma vihreä kirja ja tuhat paperia sen takana

Väitöskirjan loppuun saattamisen konkretisoituma on kirja. Pieni ruman vihreä opus, jonka sivujen plärääminen aiheuttaa ihmetystä ja oksetusta. Kirjaan on tullut selkeä viha-rakkaus-suhde. 8 vuoden työ ei häviä mielestä vaikka hivelee tuota pientä oksettavaa teosta. Se vaatii järeämmät otteet.

Ensimmäisenä olen käynyt paperipinojen kimppuun. Niiden satojen ellei tuhansien papereiden, jotka näin paperittoman toimiston aikana vyöryävät jokaisesta kaapista ulos. On käsin kirjoitettuja epämääräisiä muistiinpanoja, on opiskelukavereiden kannustavia viestejä seminaaripaperin nurkassa, on puoliksi printattuja käsikirjoituksia ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Olen polttanut ensimmäisen satsin papereita jo heti väitöksen jälkeisellä viikolla, ikäänkuin muodollisena eleenä. Ajattelin katsovani komeaa takkatulta ja päästäväni henkisesti niistä irti, jatkavani matkaa. No ei. Paperit aiheuttivat jostain syystä valtavan savun, joka tunki takan tuhkaluukusta sisään taloon. Totuus ei pala edes tulessa, ei näköjään tiedekään. Siinä sitten taloa tuuletellessa mietin, että tämä perkeleen kirja saa aina viimeisen sanan.

Seuraavaksi kävin mappien kimppuun. Huomasin miettiväni "jos sittenkin tätä vielä joskus tarvitsen" hiplatessani vuonna 2004 kirjoitettua artikkelia aiheesta, jota ei alunperinkään olisi varmaan koskaan kannattanut edes tutkia. Puhumattakaan siitä, että maailma on muuttunut 14 vuodessa ihan hippaisen ja että kyseinen artikkeli löytyy myös sähköisenä tietokannoista, kunhan vain viitsii hakea. Tulta päin!

Väitöskirjaprosessin konmarittaminen on vapauttavaa. Siihen liittyy silti pieni haikeus, jota en olisi ikinä uskonut kokevani, ja jota hieman häpeän tunnustaa. Jokaiseen paperiin sisältyy muisto. Pääsääntoisesti muistot ovat sellaisia, että niille nauraa nyt, mutta ei todellakaan nauranut aikanaan. Tästä esimerkkinä deadline päivänä printattu tuotos, jonka puolessa välissä printterin muste loppuu, tai artikkelin käsikirjoitus, jossa on korjaus merkintöjä niin paljon, että alkuperäistä tekstiä tuskin pystyy enää lukemaan. Osa muistoista nauratti jo aikanaan, kuten ohjauksessa kirjoitetut muistiinpanot, jotka päättyvät lähinnä kuolleen ihmisen sydänkäyrää muistuttavaan viivaan, tai itse kreattu kuvio jonka jo tuotosvaiheessa tajusi olevan ehkä hieman ylidramatisoitu, tai somalian kielinen teksti jossa ei ole ensimmäistäkään isoa alkukirjainta tai välimerkkiä.

Kun tämä kaikki on tuhottu, jäljelle jää enää tuo pieni ruma vihreä kirja. Se, johon kulminoituu tuo kaikki ilo, tuska, kyyneleet, veret, naurut ja onnistumisen tunteet. Aika kultaa muistot, ja sitä varten kaikki tuo ylimääräinen paperi pitää tuhota, jotta voin joskus ihailla vihreää kirjaani ja ajatella, että niin vain minä sen tein.

Rouva E

Kirjoittamisen summa on vakio

Nyt on tullut aika päästää luova hulluus irti ja tarttua todenteolla tähän blogiin. Toinen blogini heräilee silloin tällöin taloon liityen kolhujen osuessa, ja eräs iso kirjoitusurakka elämässäni on nyt takana. 

Avoautolla Pariisiin oli alunperinkin tarkoitettu kirjoittamisen iloksi, omien mietteiden jakamiseksi, typerien asioiden pohdiskeluksi ja ajanvietteeksi itselleni ja niille jotka jaksavat lukea blogia joka ei pursuile kauniita kuvia. Kaikki pisteet blogeille joissa on kauniita kuvia, itse vaan en osaa sellaisia ottaa. 

Blogin elvytys tapahtuu elämäni toisena ajanjaksona. Kesänä, jolloin voin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2006 olla kirjoittamatta mitään oikeasti järkevää, pohtimatta mitään tieteellistä, tekemättä mitään rästihommia. Kesänä, jolloin minulla ei ole aikatauluja, ei sitoomuksia, ei aivoja. Odotan tätä kesää, ja olen odottanut jo pitkään, innolla! Aion maata riippumatossa, pihakeinussa, laiturilla, sohvalla, sängyssä, lattialla, ruohikolla ja missä ikinä huvittaa. Aion syljeskellä kattoon, laskea pilviä, katsoa kaislojen heilumista tuulessa ja tietysti kauniita ja rohkeita, jos se kesällä tv:stä tulee. En aio ajatella. Tai siis aion ajatella tasan tarkkaan seuraava ateriaa, välipalaa, pientä huikopalaa, jääteloannosta, irtokarkkikulhoa, mansikoita ja näihin kaikkiin sopivia ja sopimattomia juomia. Jokainen haluaa kesällä olla parhaassa kunnossa, tavoitteeni on syksyllä todeta, että ainakin syksyyn verrattuna olin kesällä paremmassa (laihemmassa) kunnossa. 

Aion kesällä myös tavata ystäviäni. Meille ovat kaikki aina tervetulleita. Meillä ei ehkä ole pullaa, ja emäntä voi näyttää siltä että olisi jostain kivenkolosta juuri repäisty, mutta so what, ystäviä tuollaiset pikkuseikat eivät häiritse, ja jos häiritsee, kaapista löytyy aina sopiva kuohuva, jolla järkyttyneet pullafanit rauhoitetaan. 

Suunnitelmana täydellinen menninkäistyminen kuullostaa hyvältä. Käytännössä se kuitenkin vaatii jotain. Se vaatii 12 vuoden aikana takaraivossani kasvaneen nihilistin hiljentämistä. Aion nujertaa tuon pikku pirulaisen jo kesäkuun aikana. Heinäkuussa se kasvaa horsmaa! Se vaatii myös oman luonteen lujuutta vastustaa niitä tuhansia tekemättömiä töitä, joita kotoa ja mökiltä löytyy. Niiden suhteen aion suhtautua ajatuksella "jos ne eivät kestä odottaa minua, tehköön itse itsensä valmiiksi" 

Toivon, että blogin elvyttäminen rauhoittaa levotonta sieluani, tarvetta kirjoittaa, tarvettaa tuottaa. Sanotaan että paheiden summa on vakio, niin kai kirjoittamisenkin. 

Rouva E