Väitöskirjan loppuun saattamisen konkretisoituma on kirja. Pieni ruman vihreä opus, jonka sivujen plärääminen aiheuttaa ihmetystä ja oksetusta. Kirjaan on tullut selkeä viha-rakkaus-suhde. 8 vuoden työ ei häviä mielestä vaikka hivelee tuota pientä oksettavaa teosta. Se vaatii järeämmät otteet.
Ensimmäisenä olen käynyt paperipinojen kimppuun. Niiden satojen ellei tuhansien papereiden, jotka näin paperittoman toimiston aikana vyöryävät jokaisesta kaapista ulos. On käsin kirjoitettuja epämääräisiä muistiinpanoja, on opiskelukavereiden kannustavia viestejä seminaaripaperin nurkassa, on puoliksi printattuja käsikirjoituksia ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.
Olen polttanut ensimmäisen satsin papereita jo heti väitöksen jälkeisellä viikolla, ikäänkuin muodollisena eleenä. Ajattelin katsovani komeaa takkatulta ja päästäväni henkisesti niistä irti, jatkavani matkaa. No ei. Paperit aiheuttivat jostain syystä valtavan savun, joka tunki takan tuhkaluukusta sisään taloon. Totuus ei pala edes tulessa, ei näköjään tiedekään. Siinä sitten taloa tuuletellessa mietin, että tämä perkeleen kirja saa aina viimeisen sanan.
Seuraavaksi kävin mappien kimppuun. Huomasin miettiväni "jos sittenkin tätä vielä joskus tarvitsen" hiplatessani vuonna 2004 kirjoitettua artikkelia aiheesta, jota ei alunperinkään olisi varmaan koskaan kannattanut edes tutkia. Puhumattakaan siitä, että maailma on muuttunut 14 vuodessa ihan hippaisen ja että kyseinen artikkeli löytyy myös sähköisenä tietokannoista, kunhan vain viitsii hakea. Tulta päin!
Väitöskirjaprosessin konmarittaminen on vapauttavaa. Siihen liittyy silti pieni haikeus, jota en olisi ikinä uskonut kokevani, ja jota hieman häpeän tunnustaa. Jokaiseen paperiin sisältyy muisto. Pääsääntoisesti muistot ovat sellaisia, että niille nauraa nyt, mutta ei todellakaan nauranut aikanaan. Tästä esimerkkinä deadline päivänä printattu tuotos, jonka puolessa välissä printterin muste loppuu, tai artikkelin käsikirjoitus, jossa on korjaus merkintöjä niin paljon, että alkuperäistä tekstiä tuskin pystyy enää lukemaan. Osa muistoista nauratti jo aikanaan, kuten ohjauksessa kirjoitetut muistiinpanot, jotka päättyvät lähinnä kuolleen ihmisen sydänkäyrää muistuttavaan viivaan, tai itse kreattu kuvio jonka jo tuotosvaiheessa tajusi olevan ehkä hieman ylidramatisoitu, tai somalian kielinen teksti jossa ei ole ensimmäistäkään isoa alkukirjainta tai välimerkkiä.
Kun tämä kaikki on tuhottu, jäljelle jää enää tuo pieni ruma vihreä kirja. Se, johon kulminoituu tuo kaikki ilo, tuska, kyyneleet, veret, naurut ja onnistumisen tunteet. Aika kultaa muistot, ja sitä varten kaikki tuo ylimääräinen paperi pitää tuhota, jotta voin joskus ihailla vihreää kirjaani ja ajatella, että niin vain minä sen tein.
Rouva E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti