On kliseistä sanoa, että vaikka ei tapaisi vuosikausiin, tavattaessa jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Se toki pitää paikkansa, mutta onhan se paljon paljon enemmän. On kunnia saada seurata ihmisten elämää näin pitkän aikaa. Seurata kuinka jokainen löytää, valitsee tai joutuu omalle polulleen, löytää itsensä tai jonkun toisen, perustaa perheen, löytää itsestää uusia rooleja, kehittyy ammatissaan, vaihtaa ammattia, kehittyy ihmisenä, ja ennenkaikkea selviää elämässä.
Näiden ihmisten kanssa voi myös aidosti palata ajassa taaksepäin. Vain nämä ihmiset ymmärtävät sen fiiliksen minkä 90-luvun musiikki voi saada aikaan, sen pakottavan tarpeen tanssia vielä yksi biisi. Vain nämä ihmiset ymmärtävät kipuilevat suhteet vanhempiin ja huolet, joita on kantanut koko elämänsä Ja vaikka paljon on muuttunut, mikään ei kuitenkaan ole. Tai no on, siideri ja Marlin helmeilevä omenaviini ovat vaihtuneet erilaisiin kuohuviin. Ja discoiltojen sijaan pieruverkkaribileet jonkun kotona tai mökillä on loistava valinta!
Tällaisten ystävien seura on aseistariisuvaa, jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, koska tässä porukassa ei pysty valehtelemaan. Tai pystyy, muttei tarvitse. Nämä ihmiset ovat pysyneet rinnalla 45 vuotta, ei niitä ihan hevillä siitä saa pois. Näiden ihmisten kanssa pystyy peilaamaan itseään, millainen minä olen, millainen minä olin, ja millainen minä joskus tulen olemaan. Ja kun tarpeeksi monta pulloa on kumottu, voidaan todeta että kyllähän se sitten kuolemaan loppuu. Siis ei se ilta, vaan elämä. Sitten joskus. Syntymästä kuolemaan, koko elämä.
Tällaisten ihmisten kanssa tunnit (ja skumppapullot) vierähtävät hetkessä. Yhtäkkiä kello on yksi yöllä, ja joku viisas ehdottaa nukkumaan menoa. Mutta juuri silloin tulee JUST SE BIISI, ja sehän on pakko tansssia. Neljään asti. Kiitos ihanat ystävät!
Rouva E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti