Tuliko UMK?

En ole koskaan välittänyt euroviisuista. Seuraan finaalia, jos Suomi on mukana. Suomen biisi ei koskaan ole ollut mielestäni oikeasti paras, mutta eipä ne muutkaan aina hyviä ole. 

Viime viikonloppuna ollut UMK on aiheuttanut jälleen kerran hauskan uutis- ja someryöpyn. Mielensäpahoittajia on ollut setämiesten, toimittajien, feministien, perheenäitien, perheenisien ja kaikenmaailman ammattilaisten porukoissa. Kommentteja lukiessani olen kysynyt itseltäni kysymyksiä, joita muuta ovat jo ehtineet pohtia:

1. Onko esitys pornoa? Ei. Jos porno olisi pelkästään nainen keikistelemässä korsetissa, se ei olisi niin kovin suosittua. Ymmärtääkseni pornoon kuuluu vähän enemmän toimintaa. Voin toki olla väärässä

2. Onko esitys naisia halventava? Ei ole halventanut ainakaan minua.

3. Onko esitys anti-feministinen? Ei. Jos nainen saa laittaa päälleen mitä haluaa, ilmaista itseään kuten haluaa, ja olla oma itsensä, niin ei kai se feminismin vastaista ole?

4. Myydäänkö Suomea seksillä? Ei. Euroviisuissa kisataa esityksestä (tai muka laulusta), ei sillä myydä Suomea. Ja jos myydään, niin entäs sitten, kyllähän täälläkin seksiä harrastetaan (ja syntyvyyden nimissä voisi harrastaa enemmänkin)

5. Onko esitys mauton? Riipuu siitä, mikä on hyvä maku. Maistuuko korianteri saippualle?

6. Onko esitys pelkkä vitsi? Ei. Tai sitten on aika iso koneisto yhden vitsin taustalla. Kallis vitsi. 

7. Onko esitys miesten mieltymysten mukaan tehty? En tiedä, sen tietänee vain esityksen taustaporukka. Kyllähän naistetkin pitävät nahka-asuista ja pitävät niitä. Ei kai se miesten oikeus ole. 

8. Rikkoko esitys rajoja? Ei ainakaan euroviisun rajoja, eiköhän siellä ole jo kaikki nähty. 

9. Onko laulun sanat liian vihjailevat? Eivät, aika suoraan kertovat mistä on kyse.

10. Onko laulu hyvä? En tiedä, mutta helvetin hyvän korvamatobiisin siitä sai! 

11. Pärjääkö tällä euroviisuissa? No siihen saamme tuonnempana vastauksen. 

Rouva E

Ystävyydestä

Olen leijunut tämän viikonlopun. Tarkennetaan, henkisesti olen leijunut, fyysisesti olen lojunut sohvalla tuijottaen uutta koukuttavaa veneilyyn liittyvää realitysarjaa. Perjantaina tapasin ystäviä, joiden kanssa olemme tarponeet yhdessä 45 vuotta. Ja jotta en tässä vaikuta dinosaurukselta, vaan keski-ikäiseltä rouvalta, kerrottakoon, että täytämme ystävieni kanssa tänä vuonna 50 v. Olemme siis tunteneet 5 vuotiaasta lähtien. Se on pitkä aika se. 

On kliseistä sanoa, että vaikka ei tapaisi vuosikausiin, tavattaessa jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Se toki pitää paikkansa, mutta onhan se paljon paljon enemmän. On kunnia saada seurata ihmisten elämää näin pitkän aikaa. Seurata kuinka jokainen löytää, valitsee tai joutuu omalle polulleen, löytää itsensä tai jonkun toisen, perustaa perheen, löytää itsestää uusia rooleja, kehittyy ammatissaan, vaihtaa ammattia, kehittyy ihmisenä, ja ennenkaikkea selviää elämässä. 

Näiden ihmisten kanssa voi myös aidosti palata ajassa taaksepäin. Vain nämä ihmiset ymmärtävät sen fiiliksen minkä 90-luvun musiikki voi saada aikaan, sen pakottavan tarpeen tanssia vielä yksi biisi. Vain nämä ihmiset ymmärtävät kipuilevat suhteet vanhempiin ja huolet, joita on kantanut koko elämänsä Ja vaikka paljon on muuttunut, mikään ei kuitenkaan ole. Tai no on, siideri ja Marlin helmeilevä omenaviini ovat vaihtuneet erilaisiin kuohuviin. Ja discoiltojen sijaan pieruverkkaribileet jonkun kotona tai mökillä on loistava valinta!

Tällaisten ystävien seura on aseistariisuvaa, jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, koska tässä porukassa ei pysty valehtelemaan. Tai pystyy, muttei tarvitse. Nämä ihmiset ovat pysyneet rinnalla 45 vuotta, ei niitä ihan hevillä siitä saa pois. Näiden ihmisten kanssa pystyy peilaamaan itseään, millainen minä olen, millainen minä olin, ja millainen minä joskus tulen olemaan. Ja kun tarpeeksi monta pulloa on kumottu, voidaan todeta että kyllähän se sitten kuolemaan loppuu. Siis ei se ilta, vaan elämä. Sitten joskus. Syntymästä kuolemaan, koko elämä. 

Tällaisten ihmisten kanssa tunnit (ja skumppapullot) vierähtävät hetkessä. Yhtäkkiä kello on yksi yöllä, ja joku viisas ehdottaa nukkumaan menoa. Mutta juuri silloin tulee JUST SE BIISI, ja sehän on pakko tansssia. Neljään asti. Kiitos ihanat ystävät! 

Rouva E

Teitkö töitä lomalla?

Tämän kysymyksen minulta kysyi kollegani, jonka kanssa vaihdoimme lomakuulumisia vuoden alussa. 

"Teitkö töitä lomalla?" on itseasiassa hieman hölmö kysymys. 

Ensinnäkin: Sana loma tarkoittaa palkkatyöstä, opiskelusta tai vastaavasta olevaa lepoon ja virkistäytymiseen tarkoitettua arkivapaata. Sen tarkoitus on palautua töistä. Työ ja loma ovat siis jollakin tapaa vastakohtia: joko olet töissä tai sitten olet lomalla. Jos siis lomalla tekee töitä, sitä ei määritellä lomaksi, vaan työksi. Tällä logiikalla lomalla ei yksinkertaisesti voi tehdä töitä. 

Toiseksi: Työ tai ehkä paremminkin palkkatyö tarkoittaa vastikkeellista toimintaa, jossa työntekijä antaa vapaa-aikaansa työnantajan käyttöön ja saa siitä korvaukseksi palkkaa (joka ainakin meidän organisaatiossamme on rahaa). Jos käytän lomaa (joka on siis minun omaa aikaa) työntekoon (joka on vastikkeellista toimintaa), enkä saa siitä palkkaa, onko se työtä? 

Sen lisäksi, ainakin itse teen työtäni juurikin tuon rahan takia. Ja ei, "rakkaudesta lajiin" ei tarkoita, ettenkö ansaitsisi työstäni palkkaa eli rahaa. Rakastan työtäni, mutta jos pankkitilini pursuaisi rahaa, keksisin aika monta muutakin juttua mitä tekisin arkisin. Eli teen työtä rahan takia. Jos siis tekisin lomalla töitä, tekisin sen ilmaiseksi. Ei, minä olen niin ahne, että haluan työstäni palkan!

Kolmanneksi: Lomalla työskentelyn vakiargumentti "mutta kun haluan tehdä työni hyvin, eikä sitä ehdi tehdä hyvin työaikana" on kökkö. Jos minulle annetaan ruuanlaittoon aikaa 30 minuuttia, en todellakaan ala paistamaan 12 kilon kinkkua pulled porkiksi, laita herneitä likoamaan hernekeittoa varten tai ala pikkuhiljaa herättelemään hapanjuurtani leivontaa varten. Puolessa tunnissa saa puolen tunnin aterian. Se ei tarkoita, etteikö nopeasti tehty pasta kastikkeineen tai risotto voisi olla makuhermoja kutkuttava. Jos työnantaja tilaa puolessa tunnissa hapanjuurileivän, työnantajan on hyväksyttävä, ettei leipä ole kovin hyvin noussut, ja saattaa olla hieman raaka sisältä. Tämän kokemuksen jälkeen päästään ainakin keskustelemaan siitä, kuinka paljon aikaa mikäkin työtehtävä vaatii.

Neljänneksi: Työntekijä on ansainnut lomansa. Enkä nyt tarkoita sitä, onko Lissu ansainnut sen enemmän kuin Pera, kun Lissulla on ollut niin vitun vaikea vuosi. Olen myös ansainnut palkkani, enkä anna sitäkään työnantajan käyttöön, miksi antaisin lomani?

Ja viidenneksi: Hyvän työntekijän leimaa on ihan turha havitella lomalla työskentelyllä. En ole koskaan 30-vuotisen työurani aikana kuullut, että joku työntekijä olisi erityisen hyvä, koska hän työskentelee lomalla. Toki voi olla, että esihenkilöt salaa lajittelevat työntekijät hyviin ja huonoihin lomatyöskentelyn perusteella. Jossain on salainen musta kirja, josta sitten joskus (eli sitku) katsotaan kuinka hyvä työntekijä on ollut. Ja jos lomalla työskentelystä kerää tämän lisäksi marttyyripisteitä kahvipöytäkeskusteluissa "koska  minä raukka jouduin lomallakin töihin..:", ei varmasti saa kollegoilta kruunua päähän ja kärpännahkaviittaa harteille. Korkeintaan saa työnarkomaanin leiman ja burn-out-seurantakortin. 

Toisaalta: Jos loma on aikaa, jolloin ihminen saa tehdä mitä haluaa, niin eikö hän silloin saisi tehdä myös töitä? Kyllä, ehdottomasti! Tällaiset työntekijät kannattaa työnantajan huomioida, he ovat niitä, jotka tekevät työnsä ja vähän enemmänkin hinnalla kuin hinnalla. Tai jopa ilmaiseksi.

Lopuksi: Ai mitä vastasin kollegalle? Ei, en työskennellyt lomalla. Olin lomalla. 

Rouva E, lomalta palaaja