Moraalinen rohkeus, kannattaako?

Olen saanut viettää muutaman päivän lempiaiheeni, tutkimusetiikan parissa. Sen merkitys korostuu tässä ajassa, jossa arvot ovat myytävissä rahalla ja vallalla, ja jossa tieteellistä vapautta rajoitetaan kaikin mahdollisin keinoin. 

Euroopasta käsin, meidän on helppo naureskella Yhdysvalloille, ihmetellä ääneen, mitä vaaleissa kävi ja lukea lähes joka päivä uusista toimista, joita ei voi uskoa todeksi. Olemme ihmeissämme, miten tiedettä rajoitetaan mm. kieltämällä tiettyjen käsitteiden käyttö, ja tiettyjen ilmiöiden tutkiminen. Olemme saaneet lukea kuinka tutkijoiden ja jopa koko yliopistojen rahoitus on peruttu, koska tutkimus liittyy tasa-arvoon tai yhdenvertaisuuteen. Perinteisesti tällainen toiminta on yhdistetty kommunistisiin diktatuurivaltioihin, nyt se yhdistetään yhteen maailman vahvimmista valtioista, huomenna se yhdistetään koko maailmaan. 

Tiedeyhteisö ja eetikot ovat syystäkin huolissaan. Arvokeskustelu on keskeytynyt, eettisiä käsitteitä on kielletty ja eettisen keskustelun arvopohjaisuus on vaihtunut mielivaltaisuuteen. Tiedeyhteisöltä ja eetikoilta vaaditaan nyt moraalista rohkeutta puolustaa tieteen avoimuutta, vapautta ja eettisyyttä. Heiltä vaaditaan moraalista rohkeutta ylläpitää arvopohjaista keskustelua. 

Muuta kuka uskaltaa, kenen kannattaa? Nykypäivänä moraalinen rohkeus asettaa ihmisen vaarallisille poluille. Moraalista rohkeutta ei palkita puuttumalla eettisiin epäkohtiin, vaan siitä rangaistaan. Yliopistolle rangaistus on rahoituksen puute, työelämässä se voi olla esim. irtisanominen tai ulos savustaminen. Moraalista rohkeutta osoittava työntekijä alennetaan, häneltä poistetaan työtehtäviä, häntä nöyryytetään. Osoitetaan, ettei kannata, vähän niinkuin esimerkkinä. Työyhteisölle tuodaan esiin huoli, kun kukaan ei oikein halua puuttua eettisiin epäkohtiin, mutta todellisuudessa tällä muistutetaan miten voi käydä. Pahimmassa tapauksessa koko tutkimusta tuottava organisaatio vajoaa samalle tasolle isojen maiden johtajien kanssa. "Miten sattuikaan juuri viimeisenä työpäivänä".

Mitä tapahtuu tutkimukselle, jos saamme tehdä sitä tietystä näkökulmasta? Mitä tapahtuu tutkimukselle, jos tietyt käsitteet ovat kiellettyjä? Mitä tapahtuu tutkimusetiikalle, jos eettisistä epäkohdista huomauttaminen on rangaistava teko? Mitä tapahtuu tutkimusorganisaatioille, jos emme puutu tähän ajoissa? Mitä tapahtuu tiedeyhteisölle, jos sen eettinen keskustelu kielletään? Mitä tapahtuu organisaatiolle, jos kukaan ei saa huomioida virtahepoa sen eri tasoilla? 

Vuonna 1983 Challenger avaruussukkula räjähti 73 sekuntia lähtönsä jälkeen. Syynä oli vialliset tiivisteet, jotka eivät toimineet kylmässä ilmassa kuten niiden kuului toimia. Ennen laukaisua insinöörit olivat ilmaisseet huolensa tiivisteiden toimivuudesta. Raha ja maine asetettiin kuitenkin etusijalle. Lopputuloksen näimme televisiosta. En tiedä mitä insinööreille kävi, nykypäivänä heidät olisi ehkä jopa erotettu. Onko nyt tieteen ja työelämän tiivisteiden aika?

Olemme ehdottomasti menossa huonoon suuntaan. Moraalinen rohkeus tulee kokemaan kovia myös Suomessa. Organisaatioissa ei uskalleta enää puuttua eettisiin epäkohtiin, oli se sitten tieteessä tai työelämässä. Eettinen keskustelu, tutkimuseettinen keskustelu mukaanlukien vähenee ja pahimmillaan lakkaa kokonaan. Eettisyydestä muodostuu utopia. 

Olisiko sinulla moraalista rohkeutta, jos menettäisit sen vuoksi työsi?

Rouva E 

Narsismi, Diktatuuri ja Pelolla Johtaminen

Kuvittele, että sekä maailmaa, että työelämää johtaisi narsistinen diktaattori.

Kuvittele, että johtaja aidosti uskoisi, että vain hän tekee oikeita ratkaisuja.

Kuvittele, että ylennyksen ja vallan saisivat johtajan rakkaat ystävät. 

Kuvittele, että ne jotka ovat eri mieltä vaiennettaisiin.

Kuvittele, että ihmisiä peloteltaisiin myöntymään johtajan tahtoon.

Kuvittele, että pelote naamioitaisi vitsiksi, mutta jokainen tietäisi totuuden.

Kuvittele, että ne, jotka sortuisivat kiusaamaan jo valmiiksi lyötyjä, palkittaisiin.

Kuvittele, että osaamisellasi ei olisi mitään väliä.

Kuvittele, että pitääkseen työnsä ja elämänsä, ihmisen tulisi luopua arvoistaan.

Kuvittele, että eläisit jatkuvassa pelossa.

Kuvittele, että saisit katteettomia lupauksia.

Kuvittele, että et pystyisi vaikuttamaan omaan elämääsi.

Kuvittele, että valta ja raha keskitettäisiin entistä pienemmälle sisäpiirille.

Kuvittele, että saat arvon vain olemalla hiljaa.

Kuvittele, että johtaminen perustuisi vain johtajan uskontoon.

Kuvittele, että uskontoa käytettäisi aseena.

Kuvittele, että toisin uskovat vaiennettaisiin.

Kuvittele, että vain saman uskonnon edustajat palkittaisiin.

Kuvittele, että uskonnon vuoksi sinua syrjittäisiin.

Kuvittele, että naisten asemaa johtotehtävissä vähennettäisiin.

Kuvittele, että miehet päättäisivät kaikkien asioista.

Kuvittele, että hyvä veli-verkostoa vahvistettaisiin entisestään.

Kuvittele, että vain johtajaa mielistelevät naiset palkittaisiin.

Kuvittele, että tämä olisikin vain kuvitelmaa.

Tinnitus vai viesti?

Tinnitus on ikävä vaiva. Olen alkanut kärsiä ajoittaisesta tinnituksesta. Tai niin jotkut sitä kutsuvat, toiset kutsuvat sitä äänien kuulemiseksi. Kuulen välillä oikeassa korvassani morsetusta. Pidempiä ja lyhyempiä pippauksia, jotka ainakin vielä, ovat onneksi melko hiljaisia. Kuulen ne lähinnä silloin kun on todella hiljaista. Morsetus ei onneksi vielä häiritse elämääni ja se itseasiassa auttaa nukahtamaan, kun yritän saada morsemerkeistä jotain tolkkua. Ja ei, en osaa morsetusta, ainakaan vielä.

Ajattelin kääntää vaivan voimavaraksi, ja päätin ruokkia sitä mielikuvituksellani. 

Voisiko morsetus tulla maapallon ulkopuolelta? Jospa avaruusoliot yrittävät ottaa meihin yhteyttä morsettamalla yhteen korvaan? He ehkä ovat niin kehittyneitä että voivat tehdä sen. Ehkäpä he ovat yrittäneet ottaa yhteyttä moneen ihmiseen, joista suurin osa saattaa olla vähintään psyykelääkitty, ehkä jopa osastolla. 

Ehkäpä he ensin lähestyivät ihmisiä puheella. He syöttivät korvaan viestejä, jotka vähemmän kehittynyt mielemme tulkitsi käskyiksi tai ikäviksi puheiksi. Toki voi olla, että he ovat vihamielisiä, ja varoittivat meitä tulevasta maan valloituksesta. Ei, minun avaruusolioni ovat tällä kertaa ystävällisiä ja yrittävät vain niin sanotusti ottaa yhteyttä aut of dö boks. Ehkäpä he kyllästyivät näihin viesteihin, mutta eivät osanneet enää katkaista kierrettä, ja osa ihmisistä kuulee edelleen heidän puheensa korvissaan.

Ehkäpä he päättivät kokeilla jotain muuta. Ehkäpä he totesivat, että heidän viestinsaajat lääkitään melko voimakkaasti ja heitä opetetaan elämään viestien kanssa, kiinnittämättä niihin kovin suurta huomiota. Ehkäpä avaruusoliot silloin päättivät ottaa käyttöön toisen heille tutun kommunikaatiotavan. Tämä selittäisi monen epämääräiset äänet korvassa tai korvissa. Ehkäpä aluksi viestit olivat sekavampia, ehkä jopa yhtäjaksoista kakofoniaa, josta maan asukki, kehittymätön kun on, ei saanut mitään tolkkua. Tätä sitten alettiin maassa kutsua tinnitukseksi, ja avaruusoliot pettyivät. Ei onnistunut tämäkään. 

Ehkäpä he sitten ajattelivat ottaa hieman alikehittyneemmän kommnukaatiotavan käyttöön, eli morsetuksen. He ehkä olivat kuulleet kuinka NASA ja mitä näitä nyt on, lähettävät avaruuteen morsetusta ja ajattelivat, että tämän on pakko toimia. Ehkä he samalla hiljensivät äänenvoimakkuutta, jotta viestin vastaanottaja ei ihan heti ärsyyntyisi. Ehkäpä jokunen viikko sitten, he löysivät minut ja yrittävät nyt ottaa yhteyttä. 

No mitä he sitten sanovat? No en tiedä, koska en osaa morse-aakkosia. Pitäisi ehkä opetella. Voisin sitten tulkita viestin, ottaa yhteyttä yhdysvaltojen alue 51:een ja kertoa läpimurrostani. Ehkäpä pääsisin avaruusolioiden vastaanottokomiteaan ja telkkariin! Ehkäpä voisin toimia tulkkina avaruusolioiden ja ihmisten välillä! Ja lopuksi, suljetulla osastolla, voisin kirjoittaa aiheesta vaikka blogin! Voisin samalla pyytää, että poistavat hampaassani olevan radiolähettimen... 

Ehkäpä kuitenkin kutsun morsetusta tinnitukseksi. Alan pikkuhiljaa ymmärtämään miksi tämä "tinnitus" termi on keksitty.

Rouva E alias  .-. --- ..- ...- .- . 

Tuliko UMK?

En ole koskaan välittänyt euroviisuista. Seuraan finaalia, jos Suomi on mukana. Suomen biisi ei koskaan ole ollut mielestäni oikeasti paras, mutta eipä ne muutkaan aina hyviä ole. 

Viime viikonloppuna ollut UMK on aiheuttanut jälleen kerran hauskan uutis- ja someryöpyn. Mielensäpahoittajia on ollut setämiesten, toimittajien, feministien, perheenäitien, perheenisien ja kaikenmaailman ammattilaisten porukoissa. Kommentteja lukiessani olen kysynyt itseltäni kysymyksiä, joita muuta ovat jo ehtineet pohtia:

1. Onko esitys pornoa? Ei. Jos porno olisi pelkästään nainen keikistelemässä korsetissa, se ei olisi niin kovin suosittua. Ymmärtääkseni pornoon kuuluu vähän enemmän toimintaa. Voin toki olla väärässä

2. Onko esitys naisia halventava? Ei ole halventanut ainakaan minua.

3. Onko esitys anti-feministinen? Ei. Jos nainen saa laittaa päälleen mitä haluaa, ilmaista itseään kuten haluaa, ja olla oma itsensä, niin ei kai se feminismin vastaista ole?

4. Myydäänkö Suomea seksillä? Ei. Euroviisuissa kisataa esityksestä (tai muka laulusta), ei sillä myydä Suomea. Ja jos myydään, niin entäs sitten, kyllähän täälläkin seksiä harrastetaan (ja syntyvyyden nimissä voisi harrastaa enemmänkin)

5. Onko esitys mauton? Riipuu siitä, mikä on hyvä maku. Maistuuko korianteri saippualle?

6. Onko esitys pelkkä vitsi? Ei. Tai sitten on aika iso koneisto yhden vitsin taustalla. Kallis vitsi. 

7. Onko esitys miesten mieltymysten mukaan tehty? En tiedä, sen tietänee vain esityksen taustaporukka. Kyllähän naistetkin pitävät nahka-asuista ja pitävät niitä. Ei kai se miesten oikeus ole. 

8. Rikkoko esitys rajoja? Ei ainakaan euroviisun rajoja, eiköhän siellä ole jo kaikki nähty. 

9. Onko laulun sanat liian vihjailevat? Eivät, aika suoraan kertovat mistä on kyse.

10. Onko laulu hyvä? En tiedä, mutta helvetin hyvän korvamatobiisin siitä sai! 

11. Pärjääkö tällä euroviisuissa? No siihen saamme tuonnempana vastauksen. 

Rouva E

Ystävyydestä

Olen leijunut tämän viikonlopun. Tarkennetaan, henkisesti olen leijunut, fyysisesti olen lojunut sohvalla tuijottaen uutta koukuttavaa veneilyyn liittyvää realitysarjaa. Perjantaina tapasin ystäviä, joiden kanssa olemme tarponeet yhdessä 45 vuotta. Ja jotta en tässä vaikuta dinosaurukselta, vaan keski-ikäiseltä rouvalta, kerrottakoon, että täytämme ystävieni kanssa tänä vuonna 50 v. Olemme siis tunteneet 5 vuotiaasta lähtien. Se on pitkä aika se. 

On kliseistä sanoa, että vaikka ei tapaisi vuosikausiin, tavattaessa jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Se toki pitää paikkansa, mutta onhan se paljon paljon enemmän. On kunnia saada seurata ihmisten elämää näin pitkän aikaa. Seurata kuinka jokainen löytää, valitsee tai joutuu omalle polulleen, löytää itsensä tai jonkun toisen, perustaa perheen, löytää itsestää uusia rooleja, kehittyy ammatissaan, vaihtaa ammattia, kehittyy ihmisenä, ja ennenkaikkea selviää elämässä. 

Näiden ihmisten kanssa voi myös aidosti palata ajassa taaksepäin. Vain nämä ihmiset ymmärtävät sen fiiliksen minkä 90-luvun musiikki voi saada aikaan, sen pakottavan tarpeen tanssia vielä yksi biisi. Vain nämä ihmiset ymmärtävät kipuilevat suhteet vanhempiin ja huolet, joita on kantanut koko elämänsä Ja vaikka paljon on muuttunut, mikään ei kuitenkaan ole. Tai no on, siideri ja Marlin helmeilevä omenaviini ovat vaihtuneet erilaisiin kuohuviin. Ja discoiltojen sijaan pieruverkkaribileet jonkun kotona tai mökillä on loistava valinta!

Tällaisten ystävien seura on aseistariisuvaa, jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, koska tässä porukassa ei pysty valehtelemaan. Tai pystyy, muttei tarvitse. Nämä ihmiset ovat pysyneet rinnalla 45 vuotta, ei niitä ihan hevillä siitä saa pois. Näiden ihmisten kanssa pystyy peilaamaan itseään, millainen minä olen, millainen minä olin, ja millainen minä joskus tulen olemaan. Ja kun tarpeeksi monta pulloa on kumottu, voidaan todeta että kyllähän se sitten kuolemaan loppuu. Siis ei se ilta, vaan elämä. Sitten joskus. Syntymästä kuolemaan, koko elämä. 

Tällaisten ihmisten kanssa tunnit (ja skumppapullot) vierähtävät hetkessä. Yhtäkkiä kello on yksi yöllä, ja joku viisas ehdottaa nukkumaan menoa. Mutta juuri silloin tulee JUST SE BIISI, ja sehän on pakko tansssia. Neljään asti. Kiitos ihanat ystävät! 

Rouva E

Teitkö töitä lomalla?

Tämän kysymyksen minulta kysyi kollegani, jonka kanssa vaihdoimme lomakuulumisia vuoden alussa. 

"Teitkö töitä lomalla?" on itseasiassa hieman hölmö kysymys. 

Ensinnäkin: Sana loma tarkoittaa palkkatyöstä, opiskelusta tai vastaavasta olevaa lepoon ja virkistäytymiseen tarkoitettua arkivapaata. Sen tarkoitus on palautua töistä. Työ ja loma ovat siis jollakin tapaa vastakohtia: joko olet töissä tai sitten olet lomalla. Jos siis lomalla tekee töitä, sitä ei määritellä lomaksi, vaan työksi. Tällä logiikalla lomalla ei yksinkertaisesti voi tehdä töitä. 

Toiseksi: Työ tai ehkä paremminkin palkkatyö tarkoittaa vastikkeellista toimintaa, jossa työntekijä antaa vapaa-aikaansa työnantajan käyttöön ja saa siitä korvaukseksi palkkaa (joka ainakin meidän organisaatiossamme on rahaa). Jos käytän lomaa (joka on siis minun omaa aikaa) työntekoon (joka on vastikkeellista toimintaa), enkä saa siitä palkkaa, onko se työtä? 

Sen lisäksi, ainakin itse teen työtäni juurikin tuon rahan takia. Ja ei, "rakkaudesta lajiin" ei tarkoita, ettenkö ansaitsisi työstäni palkkaa eli rahaa. Rakastan työtäni, mutta jos pankkitilini pursuaisi rahaa, keksisin aika monta muutakin juttua mitä tekisin arkisin. Eli teen työtä rahan takia. Jos siis tekisin lomalla töitä, tekisin sen ilmaiseksi. Ei, minä olen niin ahne, että haluan työstäni palkan!

Kolmanneksi: Lomalla työskentelyn vakiargumentti "mutta kun haluan tehdä työni hyvin, eikä sitä ehdi tehdä hyvin työaikana" on kökkö. Jos minulle annetaan ruuanlaittoon aikaa 30 minuuttia, en todellakaan ala paistamaan 12 kilon kinkkua pulled porkiksi, laita herneitä likoamaan hernekeittoa varten tai ala pikkuhiljaa herättelemään hapanjuurtani leivontaa varten. Puolessa tunnissa saa puolen tunnin aterian. Se ei tarkoita, etteikö nopeasti tehty pasta kastikkeineen tai risotto voisi olla makuhermoja kutkuttava. Jos työnantaja tilaa puolessa tunnissa hapanjuurileivän, työnantajan on hyväksyttävä, ettei leipä ole kovin hyvin noussut, ja saattaa olla hieman raaka sisältä. Tämän kokemuksen jälkeen päästään ainakin keskustelemaan siitä, kuinka paljon aikaa mikäkin työtehtävä vaatii.

Neljänneksi: Työntekijä on ansainnut lomansa. Enkä nyt tarkoita sitä, onko Lissu ansainnut sen enemmän kuin Pera, kun Lissulla on ollut niin vitun vaikea vuosi. Olen myös ansainnut palkkani, enkä anna sitäkään työnantajan käyttöön, miksi antaisin lomani?

Ja viidenneksi: Hyvän työntekijän leimaa on ihan turha havitella lomalla työskentelyllä. En ole koskaan 30-vuotisen työurani aikana kuullut, että joku työntekijä olisi erityisen hyvä, koska hän työskentelee lomalla. Toki voi olla, että esihenkilöt salaa lajittelevat työntekijät hyviin ja huonoihin lomatyöskentelyn perusteella. Jossain on salainen musta kirja, josta sitten joskus (eli sitku) katsotaan kuinka hyvä työntekijä on ollut. Ja jos lomalla työskentelystä kerää tämän lisäksi marttyyripisteitä kahvipöytäkeskusteluissa "koska  minä raukka jouduin lomallakin töihin..:", ei varmasti saa kollegoilta kruunua päähän ja kärpännahkaviittaa harteille. Korkeintaan saa työnarkomaanin leiman ja burn-out-seurantakortin. 

Toisaalta: Jos loma on aikaa, jolloin ihminen saa tehdä mitä haluaa, niin eikö hän silloin saisi tehdä myös töitä? Kyllä, ehdottomasti! Tällaiset työntekijät kannattaa työnantajan huomioida, he ovat niitä, jotka tekevät työnsä ja vähän enemmänkin hinnalla kuin hinnalla. Tai jopa ilmaiseksi.

Lopuksi: Ai mitä vastasin kollegalle? Ei, en työskennellyt lomalla. Olin lomalla. 

Rouva E, lomalta palaaja

Matkailu avartaa, ehkä liikaakin

Rakastan matkailua. Uusiin kulttuureihin tutustuminen, erilaisten ihmisten tapaaminen ja ennenkaikkea paikallisten ruokien nauttiminen paikallisten ihmisten kanssa on kokemuksena aina mahtava.

En ole mielestäni naiivi matkustaja. Ymmärrän melko hyvin kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, enkä ole ihan ensimmäinen höynäytettävä turisti. En säikähdä pienestä, ja pystyn melko pokerinaamalla syömään vaikka kilpikonnan pään tarvittaessa (onneksi en kuitenkaan joutunut sitä tekemään). Tiedostan myös hyväosaisuuteni ja turismin hyvät ja huonot puolet yhteiskunnalle. Yritän aina toimia paikallista väestöä arvostaen, mieluummin niin, että maksan liikaa kuin että maksan liian vähän. Mielelläni tuen paikallista väestöä, usein lyhyen lomamatkan puitteissa se on helpointa tehdä taloudellisesti.

Taloudellisessa tukemisessakin on omat riskinsä. Rahan antaminen ilmaiseksi ei ole kestävä pohja taloudelliselle kasvulle. Palveluita ja tuotteita ostamalla tuen paikallisia yrittäjiä, myyjiä ja yksilöitä. 

Turistina en useinkaan tiedä, millaisella tolalla käyttämieni palveluiden ihmisoikeudet ovat. Onko naismyyjä omistaja, vai kenties upeiden vaatteiden ompelija vai ilmainen työvoima? Onko kaupunkioppaallani työsopimus ja asianmukainen palkka? 

Matkatoimistot mainostavat itseään kestävän kehityksen termein, se on trendikästä ja sillä saadaan ostettua turistin luottamus. Mikään ei kuitenkaan takaa, että kauniit korulauseet pitävät paikkansa. Koulutustason nousu mahdollistaa hienon termikikkailun, mutta takaako se muuta? 

Törmäsin tähän ongelmaan matkalla, jossa käytin opaspalveluita paikalliselta matkatoimistolta, joka mainostaa haluavansa kehittää yhteiskuntaa ja toteuttaa kestävän kehityksen mukaista turismia. Lisää luotettavuutta toi se, että toimistolla on hyvät yhteydet Suomeen mm koulutuksen kautta. Kauniista sanoista huolimatta kävi ilmi, että työntekijöitä sorretaan, ei ole työsopimuksia, ei lomia, ei työaikoja, ei vapaapäiviä. Tämä ei tietenkään näkynyt meille turisteille suoraan eikä niistä mainittu nettisivuilla, mutta ruokapöydän ääressä käydyt keskustelut paikallisen henkilön kanssa, toivat totuuden esiin. Veti sanattomaksi, koin tulleeni huijatuksi, isosti. Asiaa ei voi tuoda julkisesti esiin, työntekijä menettäisi työpaikkansa. Työpaikka se on surkeakin työpaikka. 

Jouduin siis tyytymään kuuntelemaan avuttomana kuinka meitä turisteja höynäytetään korulauseilla, kuinka työntekijöitä sorretaan ja kuinka en voi tehdä asialle yhtään mitään. Vai voinko? 

En voi pelastaa maailmaa, en ehkä edes sitä yhtä sorrettua työntekijää. Mutta voin tehdä sen, minkä olen tähänkin asti tehnyt. Voin tukea paikallisia yrityksiä ja ihmisiä, voin selvittää yritysten taustaa tiettyyn rajaan asti. Ennenkaikkea voin tutustua paikallisiin ihmisiin, kuunnella ja oppia. Jos ei muuta, voin olla hetken toiselle ihmiselle läsnä ja tarjota vaikka illallisen.

Rouva E, turisti