torstai 19. joulukuuta 2024

Matkailu avartaa, ehkä liikaakin

Rakastan matkailua. Uusiin kulttuureihin tutustuminen, erilaisten ihmisten tapaaminen ja ennenkaikkea paikallisten ruokien nauttiminen paikallisten ihmisten kanssa on kokemuksena aina mahtava.


En ole mielestäni naiivi matkustaja. Ymmärrän melko hyvin kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, enkä ole ihan ensimmäinen höynäytettävä turisti. En säikähdä pienestä, ja pystyn melko pokerinaamalla syömään vaikka kilpikonnan pään tarvittaessa (onneksi en kuitenkaan joutunut sitä tekemään). Tiedostan myös hyväosaisuuteni ja turismin hyvät ja huonot puolet yhteiskunnalle. Yritän aina toimia paikallista väestöä arvostaen, mieluummin niin, että maksan liikaa kuin että maksan liian vähän. Mielelläni tuen paikallista väestöä, usein lyhyen lomamatkan puitteissa se on helpointa tehdä taloudellisesti.



Taloudellisessa tukemisessakin on omat riskinsä. Rahan antaminen ilmaiseksi ei ole kestävä pohja taloudelliselle kasvulle. Palveluita ja tuotteita ostamalla tuen paikallisia yrittäjiä, myyjiä ja yksilöitä. 

Turistina en useinkaan tiedä, millaisella tolalla käyttämieni palveluiden ihmisoikeudet ovat. Onko naismyyjä omistaja, vai kenties upeiden vaatteiden ompelija vai ilmainen työvoima? Onko kaupunkioppaallani työsopimus ja asianmukainen palkka? 


Matkatoimistot mainostavat itseään kestävän kehityksen termein, se on trendikästä ja sillä saadaan ostettua turistin luottamus. Mikään ei kuitenkaan takaa, että kauniit korulauseet pitävät paikkansa. Koulutustason nousu mahdollistaa hienon termikikkailun, mutta takaako se muuta? 


Törmäsin tähän ongelmaan matkalla, jossa käytin opaspalveluita paikalliselta matkatoimistolta, joka mainostaa haluavansa kehittää yhteiskuntaa ja toteuttaa kestävän kehityksen mukaista turismia. Lisää luotettavuutta toi se, että toimistolla on hyvät yhteydet Suomeen mm koulutuksen kautta. Kauniista sanoista huolimatta kävi ilmi, että työntekijöitä sorretaan, ei ole työsopimuksia, ei lomia, ei työaikoja, ei vapaapäiviä. Tämä ei tietenkään näkynyt meille turisteille suoraan eikä niistä mainittu nettisivuilla, mutta ruokapöydän ääressä käydyt keskustelut paikallisen henkilön kanssa, toivat totuuden esiin. Veti sanattomaksi, koin tulleeni huijatuksi, isosti. Asiaa ei voi tuoda julkisesti esiin, työntekijä menettäisi työpaikkansa. Työpaikka se on surkeakin työpaikka. 


Jouduin siis tyytymään kuuntelemaan avuttomana kuinka meitä turisteja höynäytetään korulauseilla, kuinka työntekijöitä sorretaan ja kuinka en voi tehdä asialle yhtään mitään. Vai voinko? 

En voi pelastaa maailmaa, en ehkä edes sitä yhtä sorrettua työntekijää. Mutta voin tehdä sen, minkä olen tähänkin asti tehnyt. Voin tukea paikallisia yrityksiä ja ihmisiä, voin selvittää yritysten taustaa tiettyyn rajaan asti. Ennenkaikkea voin tutustua paikallisiin ihmisiin, kuunnella ja oppia. Jos ei muuta, voin olla hetken toiselle ihmiselle läsnä ja tarjota vaikka illallisen.


Rouva E, turisti

torstai 7. marraskuuta 2024

Pikaiset pikkujoulutarjottavat

Rakastan ruuanlaittoa. Rakastan myös suunnitella ruuanlaittoa. Rakastan keittokirjoja, rakastan lukea reseptejä, miettiä kauppalistoja, erilaisia tarjoiluastioita. Rakastan ylipäätään kaikkea mitä liittyy ruuanlaittoon. Jos en olisi nykyisessä työssäni, voisin hyvin olla työllistynyt ruuanlaiton pariin (se on sitten toinen juttu riittäisikö osaaminen, mutta sitä samaa välillä mietin nykyisessäkin työssäni). 

Voisin selailla keittokirjoja ja ruokalehtiä loputtomiin. Siinä vaiheessa kun tajusin säilöneeni kaikki mahdolliset ruokalehdet (kyllä, myös ne erilaiset mainoslehtiset), kaikki näkemäni hyvät reseptit, isoäidin aikaiset reseptikortit, isoisoäitini aloittaman reseptikirjan ja jokusen kymmenen keittokirjaa, ymmärsin, että intoa on rajoitettava. Ruokakomeron neljä hyllyä, työhuoneen kaksi hyllyä ja varaston jokunen pahvilaatikko tursuaa toinen toistaan ihanampia reseptejä, ja jos joskus aion tehdä edes murto-osan niistä, on syytä keskittyä kokkailuun, eikä reseptien hamstraamiseen. 

No, eilen poikkesin päätöksestäni ja ostin kotivinkin joulunumeron. Lehti täynnä reseptejä, ja mikä parasta: joulun reseptejä. Koska rakastan myös joulua, yhtälö joulu + ruoka on minulle täysin vastustamaton. Lehti teki tehtävänsä, houkutteli heikon ruoka-addiktin upeilla kuvilla ja suurilla lupauksilla.

Lehdessä on artikkeli pikkujoulujen pelastajasta. Ingressissä kuvataan tilannetta, jossa vieraat ovat kohta ovella, eikä pöydässä ole mitään tarjolla! Kamalaa, ehtoisen emännän painajainen! Mutta ei hätää, kotivinkki auttaa: "Pyöräytä nopeat herkut samalla kun vieraat kippistävät drinkkejään". Elämä, tai no ainakin pikkujoulut pelastettu! 

Alkuun tarjotaan omenaglögiä. Kyllähän jokaiselta löytyy tuoretta omenamehua, giniä tai vodkaa, vaaleaa siirappia ja tuoretta rosmariinia keittiön nurkista. Helppoa, siinähän kilistelevät kun alan kokkailla.

Riisipaperisipsit ja kirjolohitahna. Loistava idea hyötykäyttää kaikki ne riisipaperit, jotka ovat jääneet kaapinpohjalle pyörimään. Ja kenellä meistä ei olisi muutamaa sataa grammaa ruodotonta ja nahatonta kirjolohta jääkaapissa, siltä varalta, että vieraat ovat kohta ovella. 

Suolasieni-tortillatuutit. Koska perustortilla olisi kovin työllistävä, tässä ohjeessa käytetään joka kodista löytyviä suolasieniä, jotka pikaisesti liotetaan  ja kiehautetaan. Vegaaninen ranskankerma voidaan korvata tavalliselta, koska nythän hyödynnetään sitä mitä kaapista löytyy! 

Makeana tarjotaan baklavamuffinssit. Koska äkkiäkös sitä pakastimesta nappaa filotaikinan, sulattaa sen, kiehauttaa sokerisiirapin, maustaa sen ruusuvedellä ja koristelee kokonaisuuden kuivatuilla syötävillä kukilla. Vinkkinä emännälle: hyödynnä kookoskermapurkin loput esimerkiksi smoothiessa. 

Kiitos kotivinkki!!!! Koko tämä menyy siinä ajassa, kun vieraat kippistelevät alkudrinkkejä! 

En tiedä kuinka pitkään toimittajan pikkujouluvieraat kippistävät drinkkejä, mutta omat rakkaat loppasuiset ystäväni ovat ehtineet tyhjentää koko viinavarastoni ennenkuin päästäisiin pöytään. Puhumattakaan siitä, että puoliakaan raaka-aineista ei löydy melko hyvin varustellusta keittiöstäni ja sotkun määrään perusteella pohjattomasta ruokakomerostani. 

Tekisi mieli laittaa toimittajalle viesti, pyytää kutsua hänen pikkujouluihinsa, sillä siinä olisi oikeasti huima ohjelmanumero, kun tämä menyy kokataan alkudrinkkejä kilistellessä. Menisi muuten ihan ilman popkorneja. 

Rouva E, kulinaristi


tiistai 1. lokakuuta 2024

Nytku vai sitku?

Ihmiset voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: nytku- ja sitku-ihmiset. Itse kuulun nytku-ihmisiin. Se tarkoittaa, että teen kaiken mahdollisen kivan nyt, enkä sitku joskus, kun olen esim. eläkkeellä. En kerää rahaa tai plussapisteitä, matkaoppaita tai elämää suurempia toiveita odottamaan jotain suurta vapautusta, valtavaa tyhjää aikaikkunaa, jolloin voin tehdä kaikki ne sitku-asiat, joita olen elämäni varrella kerännyt. 

Voisin olla sitku-ihminen. Ikäryhmäni pääsee eläkkeelle ehkä 70-vuotiaana ja silloin tuskin on mitään valtavia eläkerahoja käytössä. Tätä menoa terveydenhuolto lakkaa todennäköisesti olemasta ennen eläkeikääni, tai ainakin meidät eläkeläiset on priorisoinnin nimissä suljettu sen ulkopuolelle. Ikäryhmälleni on noin 2-vuotiaasta lähtien piirretty kauhukuvaa tulevaisuudesta, josta ei voi selvitä hengissä ilman valtavia säästöjä, osake- ja eläkesijoittamista ja tiukkaa tauotonta työntekoa. Mieleen tulee väkisinkin hieman körttiläinen ajattelu ilon syntisyydestä: voithan sinä sitten haudassa iloita! Näistä ajatuksista voisi hyvinkin alkaa stressata jo tässä reippaasti alle 50-vuoden iässä. 

Tai sitten voi ajatella toisin. Ystäväpiirissäni erilaiset sairaudet ovat nostaneet päätään. Ikäryhmäni  nuoret kertovat syövistä, sydänkohtauksista ja muista fataaleista sairauksista. Estonian vuosipäivä muistutti, että elämä voi olla yhdestä keulavisiiristä kiinni. Tai se voi olla kiinni yhdestä whatsup-viestistä kun sen joku kusipää näpyttelee auton ratin takaa. Pieni heilahdus terveydessä, tai moottoritiellä, ja sitku-elämää ei tule. Elämä päättyykin nytku. 

Kun sitku-elämää ei tule, jääkö jotain tekemättä? Olen päättänyt, että omalla kohdallani ei jää. Teen kaiken sen, mihin vain pystyn: nautin elämästä, kerään kokemuksia, matkustan, syön jotain erityisen hienoa, hyvää ja pahaa, ja vastapainoksi nautin täysin rinnoin roskaruokaa, maistelen ja haistelen elämää, käytän rahaa omaa mieleni mukaan ja halutessani uppoudun sohvan nurkkaan netflix maratonille. En elä kuin viimeistä päivää, mutta elän niin, että jokainen päivä voisi olla viimeinen. Mitään ei jäisi tekemättä (paitsi ehkä se avaruusmatka, joka saattaa jokatapauksessa jäädä vain haaveeksi). 

Jos joskus jään eläkkeelle, en usko katuvani yhtään nytku-tekemääni päätöstä. Saatan ehkä katua niitä sitku-päätöksiä, jotka saattavat jäädä ikuisiksi sitku-asioiksi. En nimittäin usko, että yhdenkään sitku-asian syyt (esim. työ, raha, perhe, keittiöremppa) ovat yhtäkkiä kaikki poissa. 

Parasta nytku-elämässä on se, ettei sitku-vanhana tarvitse vanhainkodissa valehdella. Ja jos joskus kuolen (kuten Kekkonen aikanaan kirjoitti), en saa mukaani sitku- enkä nytku-elämääni. Sen pituinen se. 

Rouva E, nytku elossa. 

lauantai 6. heinäkuuta 2024

Muiden näköiset häät

Kesä on häiden huumaa. Lehdissä on artikkeleita tämän kesän häistä, tulevan kesän häistä ja menneiden vuosien julkkisten häistä. Jokaisessa kerrotaan että häistä tulee, häät ovat tai olivat "meidän näköiset". 

"Meidän näköiset" häät sisältävät lehtien mukaan huippukampaajan tekemän kampauksen ja meikkitaiteilijan tekemän meikin, valkoisen hääpuvun, hääkimpun, hääkaaren, tanssiohjelmanumeron, kaason ja bestmanin pitämät puheet ja pari hauskaa hääleikkiä. Hääkakku on ihan "meidän näköinen", siinä on kukkia, figuureita ja puinen koriste, jossa onnitellaan hääparia. Hääpaikka on koristeltu "meidän näköiseksi" harsoilla ja kukilla. Väriteemana on hempeä "meidän väri". Ja sulhasen rintakukkanen on ainutlaatuisesti "meidän värinen". "Meidän näköisen" hääauton perässä vedetään "meidän näköisiä" tölkkejä ja jonkun vanhaa kenkää.

"Meidän näköiset" häät tuntuvat jokaisessa artikkelissa olevan samannäköiset. Ja miksipä eivät olisi? Häät ovat perinteiset juhlat, joissa juhlitaan ikivanhaa instituutiota. Perinteet tuovat turvallisuutta ja yhdistävät historiaa tulevaisuuteen. Hääpari itsessään on ainutlaatuinen ja "meidän näköinen". 


Häitä ennen on selattu instagramia, erinäisiä hääsivustoja (ja toki tinderiä). Mallia on otettu instan influenssereilta, kampaajien referenssikuvista, hääaiheisista tv-ohjelmista ja tietysti kavereiden häistä.

Voisiko siis rehellisesti sanoa, että minun pukuni on saanut inspiraation prinsessa Dianan puvusta, väriteemaan on vaikuttanut Disneyn värimaailma, koristeet ovat samanlaiset kuin instan "kodinhengettärellä", tanssiesitys noudattaa YouTuben "notkeamorsian" kanavan tanssiaskelia. Häiden "tunnista morsian"-leikki on samanhenkinen kuin Jaanan ja Jeren häissä (he bongasivat sen Sirpan ja Heikin häistä). Hääkakku on kaupungin suosituimmalta hääkakkuleipurilta ja hääkutsujen idea on napattu "ikuisissahäissä" blogista. Hääpaikkakin oli niin suosittu, että se piti varata 4 vuotta ennen häitä. Kampauksen teki naapurikaupungin suosituin hääkampaaja, joka teki vastaavia kampauksia samana aamuna 55 kappaletta. Ja tietty, sanomme tahdon ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin jotka tahtovat.

Voisiko rehellisesti siis todeta, että meidän häät on ihan muiden häiden näköiset, eikä se tee meistä tai häistämme yhtään vähemmän ainutlaatuisia.

Rouva E (jonka jokaiset häät ovat olleet samanlaiset)