Alkoholiongelma

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen alkanut kiinnostumaan alkoholista. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, miten ristiriitaiset näkökulmat meillä suomalaisilla siihen on. Olemme mielestäni lähes naurettavia kun alkoholi astuu kuvioihin, enkä nyt tarkoita kännitoilailuja. Alkoholista puhuminen ilman sen hehkutusta on yhteiskunnassamme aikamoinen tabu, senkin uhalla, että joku tästä pahoittaa mielensä, aion kertoa viime viikkojen pohdintojani...

Suomalaisissa bileissä selvinpäin oleva nainen on: 1. raskaana 2. raskaana 3. raskaana. Se tuntuu olevan hedelmällisessä iässä olevan naisen ainoa mahdollisuus olla juomatta. Auto - huono selitys, sen voi aina tulla hakemaan huomenna kotiin. Aikainen aamu - huono selitys, kuka tarvitsee unta?Tahto olla juomatta - WHAT???? "kyllähän sä nyt YHDEN voit ottaa" "no ota nyt TOINEN". Sinäänsä hullua että puhumme alkoholiongelmista, kun alkoholittomuus tuntuu melkein olevan suurempi ongelmamme.

Suomalaisten mielestä alkoholia pitää ottaa. Mutta auta armias jos menee yli. Kerran voi naureskella oksentelulle tai älyttömyyksille, mutta toisen kerran jälkeen alkaa supattelu siitä, ettei kaveri taida oikein hallita itseään ja juomistaan, kyllä aikuisen ihmisen pitäisi, onkohan sillä ongelma? Krapularyypylle nauretaan silloin kun on oltu itse mukana bileissä, muiden näkökulmasta se viestii ongelmasta. On ihan ok ottaa viikonloppuisin, mutta ehkä ei viikolla. Tai ei ainakaan kovin paljoa. Ehkä lasi viiniä ruuan kanssa, koska etelässäkin tehdään niin, ja haluammehan me olla kansainvälisiä.  Väsyneen äidin on hyväksyttyä ottaa perjantai-iltana lasi viiniä. Hän on sen ansainnut. Entäs jos työtön yksineläjä ottaa joka päivä yhden, koska on väsynyt. Ei, ei käy, täytyy olla ongelma.

Jossain tuossa välissä menee raja.

Hyväksytyn ja paheksutun alkoholinkäytön raja on ihmeellinen. Missä se menee? Päivissä? Määrissä? Selityksissä? Viininharrastaja voi rauhassa maistella alkoholia vaikka päivittäin, käyhän lenkkeilijäkin lenkillä. Harrastus, katsos. Entäs jos harrastaa vodka-paukkuja, vain koska sattuu pitämään vodkan mausta? Ei mene läpi, ongelma on. Ruoka, paras selitys alkoholille! Täydellinen pihvi ja hieno punaviini, oi luxusta. Snägäriltä ostettu hampurilainen ja muovituopillinen olutta (ehkä hieman väljehtynyttä), ei käy, turha yrittää selittää että muka ruuan kyytipojaksi. Kahvin kanssa otettu konjakki korjaa kahvin, mutta yksistään otettu halpisviinapaukku menee vähän säälittävyyden puolelle. Mitä kalliimpi sitä hyväksytympi. Yhtäkaikki, alkoholiahan nekin ovat.

Kesä ja loma. Paras kausiselitys juomiselle. Kesän jälkeen huomataan, ettei juominen lopu yhtälailla seinään kuin kesä ja loma. Luvataan kuten Roope Salminen, ei ikinä enää. Eipä, odotas vaan kun alkaa pikkujoulukausi. Tipaton tammikuu taitaa olla ainoa syy olla kausi-juomatta, tosin sekin kuulemma on amatöörien hommaa. Se siis siitä.

Suomalaisittain tärkeintä näyttäisi olevan, mitä muut asiasta ajattelevat. Selityksiä, selityksiä, selityksiä. Pahin kännäilijä lähtee ehkä firman bileistä hyvissä ajoin kotiin, ei halua nolata itseään, on nimittäin turvallisempaa vetää loppuilta oman kodin turvassa. Seuraavana päivänä voi sitten rauhassa paheksua muita ja kiillottaa omaa sädekehäänsä. Ehkä alkoholinkäyttö hyväksytään niin kauan, kun kulissit pysyvät kasassa, ja kukapa niitä osaisi paremmin pitää yllä kuin se, jolla on jotain peiteltävää siellä alla.

Alkoholin ongelmallisuuden, tai oikeastaan sen juomatta jättämisen ongelmallisuuden huomaa parhaiten kun ei itse juo. Tai juo vain harvoin. Se itseasiassa on suurin synti:"joit kyllä Minnan juhlissa, mutta et meidän." Suomalaista on loukattu! Ja jos sitten vedät isäntäperheen viinat loppuun viimeistä pisaraa myöten, olet juoppo.

Suomalaisen jäädessä lomalle, faceen ilmestyy kuvia laiturista, varpaista ja alkoholista. Suomalaisen lähtiessä ulkomaille, faceen päivittyy kuvia paikallisista alkoholeista, ehkäpä jo lentokentältä. Mitä hienompi, sitä parempi. Muiden eurooppalaisten jäädessä lomalle tai lähtiessä ulkomaille, faceen ilmestyy kuvia iloisista ihmisistä, ei alkoholista. Eli se siitä meidän "eurooppalaisesta" viinikulttuuristamme.

Miten alkoholin kanssa sitten pärjää? Voiko ottaa ottamatta? Olemme ystäväni kanssa tehneet testejä. Olemme ottaneet juhliin tai muihin sosiaalisiin tilanteisiin mukaan viinipullon, ehkä jopa kaksi. Siinä sitä sitten on lipitetty illan aikana ja kaikki on ollut hyvin. Kukaan ei ole huomannut että kyseessä on alkoholiton viini. Hullu luonne mahdollistaa sen, ettei kukaan tajua että olemme olleet selvinpäin, ja ihan yhtä sekavia kuin pienessä maistissa olleet kanssaihmiset. Vasta kun poistumme juhlista autolla ja juoni paljastuu, tulee paheksuvia katseita, mutta siinä vaiheessa meikäläisistä näkyy enää perävalot. Joten paheksukaa vaan!


Rouva E, ei raskaana, mutta ei absolutistikaan

P.S. Jos nyt mietit, että mitkähän bileet Rouva E on juhlinut alkoholittoman viinin voimalla, niin ne saattaa hyvinkin olla sinun bileet. Mitäs siihen sanot?

Pieni ruma vihreä kirja ja tuhat paperia sen takana

Väitöskirjan loppuun saattamisen konkretisoituma on kirja. Pieni ruman vihreä opus, jonka sivujen plärääminen aiheuttaa ihmetystä ja oksetusta. Kirjaan on tullut selkeä viha-rakkaus-suhde. 8 vuoden työ ei häviä mielestä vaikka hivelee tuota pientä oksettavaa teosta. Se vaatii järeämmät otteet.

Ensimmäisenä olen käynyt paperipinojen kimppuun. Niiden satojen ellei tuhansien papereiden, jotka näin paperittoman toimiston aikana vyöryävät jokaisesta kaapista ulos. On käsin kirjoitettuja epämääräisiä muistiinpanoja, on opiskelukavereiden kannustavia viestejä seminaaripaperin nurkassa, on puoliksi printattuja käsikirjoituksia ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä.

Olen polttanut ensimmäisen satsin papereita jo heti väitöksen jälkeisellä viikolla, ikäänkuin muodollisena eleenä. Ajattelin katsovani komeaa takkatulta ja päästäväni henkisesti niistä irti, jatkavani matkaa. No ei. Paperit aiheuttivat jostain syystä valtavan savun, joka tunki takan tuhkaluukusta sisään taloon. Totuus ei pala edes tulessa, ei näköjään tiedekään. Siinä sitten taloa tuuletellessa mietin, että tämä perkeleen kirja saa aina viimeisen sanan.

Seuraavaksi kävin mappien kimppuun. Huomasin miettiväni "jos sittenkin tätä vielä joskus tarvitsen" hiplatessani vuonna 2004 kirjoitettua artikkelia aiheesta, jota ei alunperinkään olisi varmaan koskaan kannattanut edes tutkia. Puhumattakaan siitä, että maailma on muuttunut 14 vuodessa ihan hippaisen ja että kyseinen artikkeli löytyy myös sähköisenä tietokannoista, kunhan vain viitsii hakea. Tulta päin!

Väitöskirjaprosessin konmarittaminen on vapauttavaa. Siihen liittyy silti pieni haikeus, jota en olisi ikinä uskonut kokevani, ja jota hieman häpeän tunnustaa. Jokaiseen paperiin sisältyy muisto. Pääsääntoisesti muistot ovat sellaisia, että niille nauraa nyt, mutta ei todellakaan nauranut aikanaan. Tästä esimerkkinä deadline päivänä printattu tuotos, jonka puolessa välissä printterin muste loppuu, tai artikkelin käsikirjoitus, jossa on korjaus merkintöjä niin paljon, että alkuperäistä tekstiä tuskin pystyy enää lukemaan. Osa muistoista nauratti jo aikanaan, kuten ohjauksessa kirjoitetut muistiinpanot, jotka päättyvät lähinnä kuolleen ihmisen sydänkäyrää muistuttavaan viivaan, tai itse kreattu kuvio jonka jo tuotosvaiheessa tajusi olevan ehkä hieman ylidramatisoitu, tai somalian kielinen teksti jossa ei ole ensimmäistäkään isoa alkukirjainta tai välimerkkiä.

Kun tämä kaikki on tuhottu, jäljelle jää enää tuo pieni ruma vihreä kirja. Se, johon kulminoituu tuo kaikki ilo, tuska, kyyneleet, veret, naurut ja onnistumisen tunteet. Aika kultaa muistot, ja sitä varten kaikki tuo ylimääräinen paperi pitää tuhota, jotta voin joskus ihailla vihreää kirjaani ja ajatella, että niin vain minä sen tein.

Rouva E